She feels like she's on trial, but she's still in denial

Tämä viikkoa on ollut yhtä vuoristorataa. Huonoja hetkiä on tainut olla kuitenkin hyviä enemmän.
Mikään katastrofi tää viikko ei ole ollut, mutta psykakin toivoi parannusta tilanteeseeni.

Lauantaina olin kuitenkin aika semiylpee itsestäni. Vanhemmat lähtivät mökille ja jäin yksin kotiin. Jo viikkoa etukäteen panikoin tilannetta. Ajatukset muuttuivat hirmumyrskyksi päässäni.

1) jee vihdoin yksin, voin olla syömättä ja pitää pienen reilun vuorokauden mittaisen paaston
2) apua apua en mä osaa... ostan varmaan jätskiä ja oksennan
3) ehkä parempi etten syö mitään - en ainakaan ahmi ja oksenna!
4) oliskohan sittenkin mahdollista yrittää syödä normaalisti?
5) juu ihan varmaan, älä edes kuvittele!

Ja voin sanoa, että minä selvisin! Pystyin yksin syömään iltaruokani. Okei päivän syömiset eivät olleet muuten oikein hanskassa ja kaukana normaalista, mutta kaikki meni paaaaljon odotettua paremmin. Kuten psyka sanoi "en alkanut hölmöilemään" vaikka minulla oli siihen tilaisuus.


Tämä jääkausi saa ajatuksetkin jäätymään. Ei riitä että on jalat, kädet, naama ja koko muu kroppa ihan jäässä, kun aivotkin toimivat hitaammin vaikka pipo välillä onkin päässä.

Mun vatsaan on melkein koko viikon sattunut ja muutenkin on ollut huono ja kuvottava olo. Yhtenä iltana luulin kuolevani, kun vatsa oli niin kipeä. Jos olisin joutunut itse ajamaan autoa en olisi päässyt kotiin asti. Pienessä kippurassa peiton alla olo helpotti hieman, mutta seuraavana aamuna oli vieläkin hieman kuvottava olo.

Viikonlopun jäljiltä minulla on hieman parempi ja positiivisempi oli. Myös eräs ihana sokerinen rakas auttoi minua selviämään viikonlopun hankaluuksista. Oli helpottavaa, kun sai puhutta jollekin.
Nyt tsempaan uutta viikkoa kohti.
Tsemppiä teille myös!<3

hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät

En ainakaan itseni kohdalla voi puhua mistään ihmeparantumisesta vaikka minulla meneekin jo paremmin. En toki uskonutkaan, tai edes toivonut, täyskäännöstä ja yhdessä yössä tapahtuvaa muutosta ja paranemista.

Hetkittäin jopa tunnen olevani valovuoden päästä esimerkiksi vuoden takaisesta. Tottahan se on, ainakin osittain. Välillä meinaa vain usko loppua ja pelko ottaa ylivallan. Turhauttaa, etten pysty parempaan. Turhauttaa, että annan välillä syömishäiriön viedä minua kuin märkää rättiä. En aio kuitenkaan antaa nyt periksi. En vain voi. Ei ei ei. Ainoa tie on eteenpäin.

Tämä ei todellakaan ole minulle helppoa.
Ahdistusta ja pelkoa. En vieläkään usko ja luota siihen, että voisin syödä normaalisti paisumatta sata kiloiseksi. Pystynkö muka minä parantumaan tästä? Makaan sängyssä monta tuntia saamatta unta kun ahdistaa niin paljon. Satan syödä palan kakkua hymyissä suin, mutta sisälläni käyn loputonta kamppailua. Syömättömyys tai oksentaminen ei saa enää ollu vaihtoehto.

Muutama askel eteenpäin, toivottavasti ei kovin montaa taakse.
Muutos ei tapahdu hetkessä, kyseessä on todennäköisesti pitkä ja hidas prosessi. Päivä päivältä olen kuitenkin lähempänä -tähän pitäisi olla jotain hienoa, positiivista ja fantastista- tavallista ja tervettä elämää.

Pienin askelin.
Hitaasti, mutta varmasti.
toivottavasti

sunnuntain ajatuksia

Päivät vain sujahtavat ohi huomaamatta. Tuntuu siltä, kuin aika olisi välillä pysähtynyt, sitten kirjaudun bloggeriin ja huomaan, että viime postauksesta onkin kulunut aivan liian paljon aikaa.

Oikeastaan minulle kuuluu hyvin. Melkein voisin sano, että mulla menee paremmin kuin pitkiin aikoihin. Vaikka tässä on ollut hieman terveydellisiä ongelmia (jotka eivät oikeastaan liity mitenkään syömishäiriöön) olen jaksanut olla positiivinen ja hyvillä mielin.

Olen vihdoin päättänyt ihan oikeasti parantua. Olen sanonut niin varmaan monta monta kertaa aiemmin, mutta tällä kertaa olen tosissani. Aion todella antaa parantumiselle mahdollisuuden, enkä vain "mukaparantua".

On vaikeaa, ahdistaa, pelottaa ja vaikka mitä muuta, mutta jo lyhyessä ajassa olen huomannut muutosta parempaan. Melkein joka toinen minuutti tekisi mieli luovuttaa ja perääntyä, mutta en aio sen antaa tapahtua.

Kaiken tän paskan jälkeen ansaitsen olla onnellinen. Haluan nauttia elämästä, enkä halua menettää enää yhtään hetkeä sairaudelle.

kiirettä, väsymystä ja huonoa syömistä

Kamala kiire koko ajan, tekemistä ihan liikaa.
No ainakaan en ehdi jäädä murehtimaan, kun ei ole aikaa pysähtyä kunnolla.
En ole edes oikein ehtinyt lukea suosikkiblogejani ja kirjoittaminen on vain jäänyt.

Syöminen on sujunut rehellisesti sanoen huonosti. Lämpimät ateriat ovat vaihtuneet välipaloiksi, aterioita on jäänyt väliin ja lautasella on enemmän tilaa kuin täytettä.

Osasyy ruokahalun katoamiseen on pitkittynyt flunssa, parhaillaan syön antibiootteja poskiontelotulehduksen. Toisaalta minulta ei löydy voimia jaksaa tsempata. Kehoahdistus on jotain järkyttävää.

Psyka oli eilen hyvin huolissaan. Paino kuulemma tipahtanut yllättäen ja suht jyrkästi. Kehoni kuulemma menee taas tutulle säästöliekille. Tutut oireet palaavat yksi kerrallaan, tunnistan ne, mutta laitan ne flunssan piikkiin.

Tuli nyt tällainen lyhyt kuulumispostaus. Enempää en ehdi kirjoitella, sillä minun täytyykin tästä lähteä takaisin kouluun.

something to celebrate?

 Tässä kaiken kiireen ja stressin keskelle unohdin täysin erään asian.
Muutama viikko sitten (niin tai olihan se jo reippaasti syyskuun puolella) blogini täytti kaksi vuotta! En edes oikein käsitä sitä. Siitä on jo ikuisuus, toisaalta mietin mihin aika on oikein vierähtänyt. Mitä kahdessa vuodessa on oikein ehtinyt tapahtua.

Kaksi vuotta sitten oli ajatusmaailmani hyvin erilainen. Tekisin melkein mitä vain voidakseni mennä ajassa taaksepäin, ravistella sitä tyttöä ja yrittää muuttaa tulevaisuutta. Jos olisin tienyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan, olisinko tehnyt aivan samat valinnat? Vaikea sanoa, toivon, että olisin ollut viisaampi. Turha sitä on kuitenkaan enempää miettiä, tehty mikä tehty. Olen katkera, hyvin katkera siitä, miten annoin elämäni valua käsieni välistä hiekkaan. Olisin voinut saada niin toisenlaisen elämän, olla onnellinen ja terve(empi).

On toinenkin asia mitä voisi melkein juhlistaa. Tällä viikolla tuli täyteen kuukausi oksentamatta. Vau, en olisi uskonut pystyväni siihen. Tämä oli pisin tauko varmaan vuoteen. Joudun välillä taistelemaan kovasti. Olen koko ajan pelännyt, että menen ja pilaan kaiken saavuttamani. Ehkä pelko johti siihen, että lopulta epäonnistuin ja näin pitkän tauon jälkeen kuitenkin oksensin. Pelkäsin ja murehdin ennalta sellaista mitä ei ollut vielä tapahtunut. Sen sijaan olsin voinut ajatella positiivisesti ja iloita onnistumistani.

Ajettelin kirjoittaa postausta liittyen hoitooni. En tietenkään voi puhua yksityisistä asioista tai kertoa tarkkoja hoitooni littyviä asioita, mutta yritän. Postaus saattaa vain venyä hieman liikaa ja mietin jakavani sen kahteen osaan. Toisaalta en tiedä, onko vanhojen asioiden miettiminen hyväksi itselleni. Toisaalta se voisi olla hyvin terapeuttista. Saa nähdä.

Tällä hetkellä minulla on vähän muutakin murehdittavaa ja flunssakaan ei ole oikein vielä parantunut.

october

Ravitsemusterapeutti selaili huolestuneena täyttämääni ruokapäiväkirjaa. Olin tsempannut hurjasti, että saisin syötyä paremmin, edes neljä kertaa päivässä ja säännöllisesti.

Määrät eivät ole lähelläkään rittävää, voisin kuulemma syödä paaaljon enemmän. Minä kun luulin syöväni liikaa. Monipuolisempaakin voisi olla.
Ainakaan en ole oksentanut kohta kolmeen viikkoon, tavoitteena seuraavaksi saada kuukausi täyteen. Joku saattaa ihmetellä mikä ihmeen saavutus se on, minulta se on vaatinut hurjasti tsemppaamista.

Psyka oli myös sitä mieltä, että syömiseni ovat liian niukkaa. Iloitsi kuitenkin oksentamattomuutta.
Rt antoi minulle listan jossa vaihtoehtoisia jälkiruokia, tavoitteena syödä jotain joka päivä ilman, että vähennän jostain muualta.

Lääkäri taas kehui kuinka vaikutan jotenkin, en muista mitä sanaa hän käytti, mutta jotenkin hekisesti vahvemmalta. Ehkä lääkkeistä tosiaankin on apua. Muutoksia ei nyt tehty, maksimiannostuksella jatketaan. Minun oli vaikea saada suutani avattua ja lähinnä vain kuuntelin ja yritin hymyillä oikeissa kohdissa. Sentään sain uuden reseptin melatoniiniin, jospa pystyisin nukahtamaan helpommin illalla.

Reilun viikon sisällä olen tavannut melkein liikaa hoitavia henkilöitä. Lääkäriä ja ravitsemusterapeuttia, kaksi kertaa psykaa. Tänään oli tapaaminen myös terkkarin kanssa koulussa, opollekin pitäisi varmaan mennä selvittelemään seuraavan jakson lukkaria. Niin, eihän se uusi jakso ala kuin vasta torstaina....

Tänään aamupalan ja lounaan väli venähti viiteen tuntiin, en vain millään voinut syödä, kun olin koulussa eikä aikaa ollut. Vatsa on jälleen super kipeä, mutta tiedän ettei syömättömyys ole ratkaisu ongelmaan.

deletoinnista

Miten puhua kaunistelematta niin inhottavasta asiasta? Tämä ei todellakaan ole se mukavin tai kivoin asia. Jopa se oolla alkava sana saa puistatuksia aikaan.

Onhan se kivaa joo, kun löytää itsensä jo ennen yhtätoista pää vessanpöntössä.
Hyvä, ettei kaikki uusiutunut uudelleen iltapäivällä.

Kauhulla odotan sitä päivää, kun papereistani löytyykin diagnoosi bulimia nervosa. 
Enhän mä oikeastaan ahmi ahmi, mutta oksennan vähän liiankin usein. Yrittäessäni vetää litran jäätelöä, tulee stoppi jo viimeistään puolessa välissä. En pysty syömään enempää. Enkä ikinä ole vetänyt paketillista leipää, mutta suklaalevystä en osaa syödä vain palasen tai en edes riviä. Kaikki tai ei mitään.

Ankarimmillani olen päätynyt deletoimaan jopa sosekeittoja ja salaattia. Pahimmillani kumarsin posliinijumalalle päivittäin. Pisimmillään taukoa on ollut kolme viikkoa.

Tänä aamuna minustai tuntui, ettei tämä ole enää ihan hallinnassa. Bulimia- peikosta haluaisin mielelläni eroon, se puoli oireilusta ei todellakaan ole kivaa.

Jotenkin minusta tuntuu, että deletointi ei ole enää pitkään aikaan ollut minulle mikään "laihdutuskeino". Olen yrittänyt lievittää sillä ahdistusta, saada asioita tekemättömiksi. Mutta eihän se vie ahdistusta pois. Hetken päästä se on takaisin, ehkä jopa voimakkaampana.

Tästä asiasta on niin vaikea puhua, melkein mahdotonta kirjoittaa. Se on vain niin häpeällistä. Kontrollin menettäminen. Liikaa tai liian vähän.

Psyka yrittää puhua, vetäydyn helposti kuoreeni. En ota varoituksia tosissani, saatan vetää kaiken ihan vitsiksi ja nauraa.

Viime viikkoinen hammaslääkärillä käynti oli peikolle lottovoitto. Oikein hienot hampaat - hyvä juttu, voin jatkaa samaan malliin.

Monen monta kertaa olen luvannu ja vannonut sen olevan viimeinen kerta. Olen kuitenkin sortunut yhä uudestaan ja uudestaan. Milloin saan oikeasti tarpeekseni? Milloin haluan oikeasti lopettaa?

I know what I'm doing is wrong

Aamulla äiti oli vahtimassa, että syön aamupalan. No tein sitten hedelmäsmoothien, eli teknisesti katsoen en syönyt, vaan join aamupalani. Jokatapauksessa liikaa kaloreita, kun olin suunnitellut olevani syömättä huomisiltaan asti. No loppuajan olen pärjännyt teellä, ehkä huomenna voin juoda kahvia.

Koulu minulla oli vain kaksi tuntia jonka jälkeen tulin kotiin. Vettä tuli ainakin täällä päin ihan kaatamalla, joten oli aivan täydellinen sää lähteä salille. Olin siellä reilun tunnin ja kävellessäni ulos paistoi taas aurinko. Kotiin, vaatteiden vaihto ja tallille katsomaan yhtä nelijalkaista. Ehkä ihan hyvä, ettei minun tarvitse tänään eikä huomenna ratsastaa. Ei tarvitse miettiä, että entä jos tulee huono olo. Toisaalta minusta tuntuu siltä, että minulla olisi vielä ylimääräistä energiaa, mutta toisaalta sitten ei.

Huomenna en syö ennen kuin mun vanhemmat tulee kotiin. Piste. Pitäisi varmaan vähän miettiä mitä söisin sitten kun annan siihen itselleni luvan. Pelkään niin, että vedän överiksi. Ja sitten pitäisi kuitenkin olla energiaa keskiviikkoaamun treeneille.

Huomenna menen psykan luo. Taidan hieman muunnella totuutta, en viitsi kertoa, että olen ollut syömättä.

rakastan vihreää vaniljateetä<3

For everybody who's struggling with addiction

Aivan liikaa tekemistä

Ei rittävästi unta
eikä riittävästi syömistä.

Yritän syödä enemmän, mutta pääasiassa on nyt mennyt hedelmiä ja salaattia. Eilen, kun aamiaisen ja lounaan väli meinasi venähtää yhdeksään tuntiin, uskalsin syödä proteiinipatukan.

Tänään voisin vielä yrittää käydä lenkillä, ensi viikolla alan taas käymään salilla. Olen yksin kotona huomisen ja tiistain. Suunnitelmissa olisi vähän paaston tapaista.

I'm sorry I don't understand where all of this is coming from

ahdistaa

ahdistaa

ahdistaa

Mulla ei ole hyvä olla. Tällä hetkellä tuntuu, että lähes jokainen pienikin asia ahdistaa. Syöminen on hankalaa, mutta syön kuitenkin. Yritän antaa syömishäiriölle turpaan, se lyö minut maahan kerta toisensa jälkeen. En kestä mun muuttunutta kehoa. Tämä ei tunnu omalta. En vain voi olla näin iso. Hehtaariperse, aivan liian isot ihrareidet, vatsakin on kunnon pallo. Kaipaan niin sitä mitä viime kesänä olin. Olen oikea löllyrä. Pohkeissa ja käsivarsissakin on liikaa. Joka puolella on ylimääräistä.

En jaksaisi kuunella samaa vanhaa virttä päivästä toiseen. Se ei lopu koskaan.

Läski. 

Katso nyt itseäsi peilistä. 

Miten olet voinut päästää itsesi tuon näköiseksi?! 

Eihän sun vaatteetkaan edes mahdu. 

Painat kohta varmaan sata kiloa. 

Taasko sä syöt? Älä vaan syö. 

Liikkeelle senkin läski, älä vain istu siinä tekemättä mitään.

Läski, läski, läski!!! 

Eihän minun tarvitse edes katsoa itseäni peilistä tietääkseni kuinka iso ja iljettävä olen. Sen tietää muutenkin, sen jopa tuntee. 

Saisimpa pois edes viisi kiloa. Sitten 10 ja 15. En vielä silloinkaan olisi tavoitepainossani, jonka kerran itselleni asetin.

Ensi viikolla alkaa taas koulu. Mihin tämä kesä oikein katosi? Olen jo valmiiksi ihan stressaantunut. Enkä ole vielä edes aloittanut kirjoituksiin lukemista. Hyvä minä

ps. Tänään olen kuvaillut päivääni, huomenna julkaisen postauksen!:)

ei ihan normi perjantai

Mä en yksinkertaisesti osaa.

Päätä särki ja kurkku oli melkein koko päivän kipeä. Syykin on aika selvä enkä viitsi tarkemmin kertoa. Mä en osaa syödä normaalisti. Syön liikaa tai en sit ollenkaan. Tänäänkin olen syönyt lähinnä leipää. Eikä se jäänyt vain muutamaan palaan.

Olen iso ruma iljettävä läskikasa.

Ja kaikesta huolimatta mieleeni hiipi ajatus lähikauppaan menosta. Ostaisin paketillisen jäätelöä. Saisin rauhassa sessioida, mitä väliä millään edes on, kun en osaa syödä normaalisti. Häpeän häpeän ajatuksiani sekä itseäni. Ei näin. Miten edes kehtaan kirjoittaa tätä? Taidan olla ihan hullu. Hyi minua.

Onneksi en kuitenkaan ostanut jäätelöä. Sen sijaan lähdin tallille vaikka tarkoituksena oli pitää vapaapäivä. Siellä venähtikin hieman ajateltua kauemmin.

Kotiin tultua sain läskiperseeni liikkeelle ja lähdin vielä lenkille. Viime kerrasta oli liian pitkä aika.

voisit olla onnellinen

Paraneminen

Mitä se on ja mitä se tarkoittaa? Miksi se tuntuu niin vaikealta, lähes mahdottomalta. Valinnan pitäisi olla helppo. Päättääkö roikkua kiinni tässä sairaudessa, joka vie ihan kaiken. Vai päästääkö irti ja valitsee elämän. Valinnan pitäisi olla todella helppo, mutta kun se ei vain aina ole.

Päätän parantua ja seuraavassa hetkessä peräännyn häntä koipien välissä. Näin on käynyt jo monta kertaa. Uskallanko vaiko en. Kyllä ei kyllä ei. Hulluksihan siinä tulee.

Kyllä, olen aivan varma ja valmis päästämään irti tästä syömishäiriöhelvetistä. Kuitenkin minä pelkään, en ole edes ihan varma mitä minä oikeastaan pelkään. Painon räjähdysmäistä nousua? Kontrollista irti päästämistä vai elämää itsessään? Kuka minä olen ilman syömishäiriötä? Mistä löydän sen vanhan minäni, uutena ja vahvempana, vanhempana ja viisaampana? Haluan eroon siitä möröstä ja äänestä, joka asustaa pääni sisällä. Se vain on ollut seuranani niin kauan, että on vaikeaa kuvitella elämää ilman sitä.

Viikonlopun aikana sain kokea, mitä elämä ilman syömishäiriötä voisi olla. Haluan elää. Haluan olla vapaa ja nauttia. Tehdä asioita joita muutkin ikäiseni tekevät. En halua enää miettiä jokaista suupalaa, jokaikistä syötyä ja kulutettua kaloria. Ahdistua herkuista ja kompensoida sen myöhemmin. En todellakaan halua.

Voisin olla onnellinen

Jotkut sanovat, että parantuminen on vain ihan itsestä kiinni. Niinhän se loppujen lopuksi kait on. Pitää vain päättää, että nyt sai riittää. Alkaa syömään normaalisti. Ei saa ruokkia pahaa oloa vellomalla siinä.

Tämä on ainakin itseni kohdalla todella vaikeaa. En ikinä tee lupauksia, joita en voi pitää. Jos päätän jotain niin piru vie teen kyllä sitten myös niin.
Parantumisen kanssa on kuitenkin hieman toisella tavalla.
Jos päätän tai lupaan jotain, se helpommin epäonnistuu. Lupaukset on melkein tehty rikottaviksi. Olen kymmeniä kertoja vannonut sen olevan viimeinen kerta kun oksennan. Ei mene kuin hetki kun jo seuraavan kerran kumarran posliinijumalaa. Silloin ääni käkättää, nauraa voitonriemuisena. Siitähän sait senkin läskikasa! Et sinä niin helposti minusta pääse! Ellet osaa olla syömättä niin hankkiudu nyt edes jotenkin siitä ruoasta eroon!

Ahdistuksen läpi on vain puskettava vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Huonoja hetkiä tulee, tulee niitä vieläkin huonompia jolloin toivoo, että voisi vain kuolla. Paistahaan se aurinkokin lopulta myös risukasaan. Hyviä hetkiä tulee, siitä olen ihan varma. Uskossa on ainakin hyvä elää.

Nyt en voi muuta kuin ottaa haarukan kauniiseen käteeni ja lappaa ruokaa suuhuni. Tähän kun ei oikein ole muuta lääkettä kuin se ruoka. Kuten jo kerran psykalle sanoin

"minulla on suu puhumista ja syömistä varten"

ja se on kyllä niin totta. Mikä älynväläys! Nyt pääsevät molemmat taidot koetukselle. Minä nimittäin aion rämpiä tästä suosta ylös vaikka siihen menisi sata vuotta. Syömishäiriö ei yksinkertaisesti tuo sitä onnea. Nämä vuodet ovat valuneet lähes hukkaan. En ole ikinä riittävän hyvä ja aina on jotain liikaa. Anoreksialle (ja ihan samoin bulimiallekin) on niin pirun vaikeaa olla mieliksi.

Mieluummin olen omissa silmissäni lihava ja onnellinen, kuin riutunut, nälkiintynyt ja onneton. Syömällä säännöllisesti kehoni toimii kuten kuuluukin. Se tietää mikä sille on parhaaksi ja osaa viestittää siitä, pitää vain osata kuunnella.

Haluan tietenkin edelleen olla laiha ja laihtua, mutta ehkä se ei ole maailman tärkein asia.
Niin monta muuta asiaa menee sen edelle.

Tulipas sekava postaus, sekavia ajatuksia
Lopuksi vielä kuva muistutuksena kaikille

jos vain voisin palaisin aikoihin onnellisiin

Viime viikolla on otettu harppauksia eteen ja taakse, ja sivuille joka suuntaan. En enää edes tiedä missä tällähetkellä olen, tuntuu ettei pää ole ihan pysynyt vauhdissa mukana.

Muutoksia on siis tapahtunut, niin hyvässä kuin pahassa.

Olen itse ottanut taas vastuun syömisistäni. Tähän asti äitini on annostellut ruokani ja vahtinut että lautanen on tullut syötyä tyhjäksi. Tässä en ole kuitenkaan aina onnistunut ja olen yrittänyt huijata sen minkä ehdin.

Nyt olen kuitenkin oivaltanut, että minä todellakin tarvitsen ruokaa. Jaksan ja voin paljon paremmin jos myös saan siitä säännöllisesti. Niin, pelkkä ajatus ja oivaltaminen ei ihan yksinään riitä vaan toteutuksen pitäisi myös onnistua. No ehkä hiljaa hyvä tulee. Yritän opetella kuuntelemaan kehoni viestejä ja syödä, juoda ja levätä niiden mukaan.

Edellisen viikon lääkärin käynnillä sain taas kerran kuulla kuinka ruoansulatukseni on ihan en edes tiedä mitä mutta sanotaan vaikka sekaisin. Kaikenlaisia epäilyjä heräsi ja tehtiin minulle myös epävirallinen keliakiatesti. Onneksi se oli negatiivinen, mutta gluteeniyliherkkyys on silti mahdollinen. Ei tarvinnut lääkärin kuin hieman sivulauseessa vihjata kun jo päätin karsia kaikki viljatuotteet ja ylimääräiset hiilihydraatit ravinnostani pois. Eli en syö leipää, pastaa, pullaa tai mitään mikä sisältää jauhoja. Riisi ja perunakin väheni, ei sillä, että olisin niitä aiemminkaan syönyt.

Ohho, en tiedä mitä sanoa. Viikon aikana olen popsinut runsaasti kasviksia ja hedelmiä, kalaa ja kanaa sekä luonnonjogurttia, maustamatonta rahkaa ja raejuustoa. Viikossa minusta on tainut tulla ihan sokeri- ja hiilarikammoinen. Ei edes rasva tunnu niin pelottavalta kuin valkoiset jauhot. Mutta täysrasvaisiin tuotteisiin ja voihin en kyllä tikullakaan koske. Olen jopas uskaltautunut maistamaan taas cashewpähkinöitä (!) ja tässä yksi päivä tein "jäätelöä" pakastemarjoista, pienestä palasta banaania ja maitorahkaa. Se oli kyllä hyvää :)

Oloni on kyllä ainakin hitusen parempi. Minulla ei ole enää niin tukkoinen ja väsynyt (vaikka yksi päivä olin ihan rättiväsynyt, mutta se taisi johtua flunssasta ja antibiooteista). Turvotus en ehkä ihan hieman helpottanut. Minun ei ole edes tehnyt mieli leipää tai mitään makeaa. Ei tulisi mieleenkään ahmia. Paitsi sitten tänään. Söin suklaata, en hirveästi, mutta kuitenkin liikaa. Yritin oksentaa tuloksetta. Et vain yrittänyt kunnolla! Nyt on paha olo. Vaikka siitä saan syyttää ihan vain itseäni.

Vaikka tästä ja edellisestä postauksesta voisi luulla, en todellakaan meinaa vielä parantua. Painon mukaan saattaaisin ehkä jopa saada terveen papaerit vaikka pääkoppa on vielä ihan sekaisin. Ehkä juuri se on ongelma. Paino. Olisi paljon helpompi päättää parantua jos oikeasti olisin pieni enkä tällainen mursu. En todellakaan ole sinut painoni tai kehoni kanssa. Painoa pitäisi vielä saada pois, ehkä sitten kaikki olisi paremmin. Tällä kertaa voisin vain tehdä sen hieman terveemmin, huomaamattomammin.

Huomenna vaihdetaan viihteelle, pitäisi taas vaihteeksi  esittää vähän sosiaalista. Pullot vielä ostamatta vaikka niitä varastossakin olisi. Hetkeksi voin unohtaa tämän todellisuuden, leikkiä onnellista ja työntää murheet syrjään. Mitenköhän sekin onnistuu?

But there are days when I'm not okay

"Sä näytät terveemmältä, jotenkin eloisammalta"

Halusin vain itkeä ja huuta.
Minähän näytän ihan kamalalta! En halua näyttää terveeltä. En kestä elää tässä kehossa.

olisipa se näin helppoa...

ateriasuunnitelman noudattaminen ahdistaa
tietyt ruoka-aineet ahdistavat
oikeastaan kaikki ruoka ahdistaa
ruokailut ovat ahdistusta täynnä

ahdistun peilikuvastani
se miltä näytän
läskit reidet ja vatsa, naama ja perse
koko minä

pelkään painonnousua ja lihomista
tämänkokoisena on paha olla
se etten tiedä painoani ahdistaa
punnitukset ovat kamalia
oksentaminen ei ole kivaa
kuitenkaan en pääse siitä eroon

kotoa lähteminen
ulos meneminen ja
kotona neljän seinän sisällä istuskelu ahdistaa ja
vaativat suuria ponnisteluja

koulurakennuksen näkeminen
sinne meneminen
opettajien ja koulukavereiden näkeminen
saavat aikaan vain ikäviä tunteita

pelkään lihomista
laihtuvani liikaa
sydämeni pettävän
hiusten tippumista
että teen itsemurhan

pelkään soittamista
puhua ihmisille
syödä muiden ihmisten kanssa

pelkään ystävieni puolesta
varsinkin kahden joilla on myös syömishäiriö

pelkään epäonnistuvani kirjoituksissa
etten osaa mitään
teen jotain väärin tai mokaan
että en saavuta tavoitteitani
en halua olla huono

mietin mitä muut ajattelevat
pelkään että muut tietävät sairaudestani
että muut ajattelevat ja kuiskivat selkäni takana
katsovat syönkö evääni

elleivät omat asiat ahdista
niin ahdistun muiden puolesta

koko maailman murheet ovat minun murheita
minussa on aina jotain viikaa
en ole täydellinen

tulevaisuuskin tuntuu vain ahdistavalta ja on pelkoja täynnä

pelkään parantumista
pelkään päästää irti
jo pelkkä ajatus ahdistaa

pelkään pelkäämistä

ja kuitenkin

en puhu tästä
olen hiljaa
sulkeudun
niin on parempi,
ettei kukaan tiedä


kaikki on hyvin

vaikka ei olekaan

sä voit jatkaa valehdellen tai sä voit tietää totuuden

Viimeinen viikko menikin vähän liian helposti eivätkä ruokailutkaan aiheuttaneer liian suurta ahdistusta. Eilen kuitenkin oli taas vaikeampi päivä ja tuntui ettei oikein mikään onnistunut. Ystäväni kutsui minut kylään, mutta en ahdistuksen ja väsymyksen takia jaksanuthalunnutviitsinyt mennä muiden iltaa pilaamaan. Eihän kukaan kuitenkaan oikeasti minun seuraa kaipaa.

Vaikka kuinka ahdisti en piiloutunut peiton alle tai jäänyt lyömään päätä seinään. Ennen olisin todennäköisesti kieltäytynyt syömästä ja uskonut pahuuden sillä tavoin katoavan maailmasta. Vaihtoehtoisesti olisin saattanut yrittää tukahduttaa pahaa oloa ahmimalla ja oksentamalla. Mutta eihän sitä aukkoa sisällään saa ruoalla täytettyä, eikä ahdistus lähde oksentamalla pois.

Eilen kuitenkin yritin noudattaa ateriasuunnitelmaa. Söin kiltisti ja mukisematta iltapalani vaikka todellisuudessa tuntui, että kolmas maailmansota oli syttymäisillään pääni sisällä.

Tänään on sitten ollut vielä vaikeampi päivä. Jokainen pieni asia on ahdistanut ja syöminen on ollut hankalaa. Koko maailman murheet tuntuivat kaatuvan niskaani. Iltapäivällä avasin pakastimen oven ja otin ylimmältä hyllyltä vajaan 2dl jäätelöpurkin. Jo ennen ensimmäistä lusikallista tiesin miten kaikki päättyisi. Hetkeä myöhemmin kumartelin pöntölle.

Päätä on särkenyt ja vatsaan on sattunut koko päivän. Eikä edes särkylääke auttanut. Lisäksi vatsa on mukavasti turvoksissa, ihan oikeasti näytän siltä, että olisin viimeisilläni raskaana.

Päivät pitenevät ja ovat jo valoisempia mutta ajatukseni tuntuvat taas synkemmiltä. Samalla myös hiukseni tummuivat ja ovat nyt lähes mustat.

 

uusi alku

Poistin vanhat postaukset
Uusi banneri ja ulkoasukin hieman muuttui
Uusi alku

Tässä minä nyt sitten olen

(kuva poistettu)

I need a hero, aiming for size zero

Kurkku kipeä enkä tiedä johtuuko se mahdollisesta flunssasta vai oksentamisesta. Tämän viikon piti olla ensimmäinen jolloin en enää oksenna. En enää edes muista miksi lopulta olen perjantaina ja eilen päätynyt palvomaan posliinijumalaa.

Ulkona on aivan jäätävän kylmä joten parempi vain oleskella sisällä tekemättä mitään. En eilen saanut vaihdettua aamutakkia päältä ja tukkakin oli harjaamatta. Kulutin aikaani etsien netistä reseptejä ihanista ruoista joita haluaisin tehdä mutta en voi. Ehkä kuitenkin uskaltautuisin kokeilemaan itsetehtyjä täytettyjä paprikoita tai kasvispihvejä. Suklaakakku ja omenapiirakka saa kuitenkin jäädä ihan vain haaveen tasolle.

Eilen sain kotiin vidoin ja viimein asian jota olen jo pitkään toivonut. Tässä nyt sitten kirjoittelen tätä postausta uudella Samsung Galaxy Note tabletilla! Sinne meni osa kesätyö- ja joululahjarahoista.

love it!

Olen huomannut että parantumismotivaationi vaihtelee hyvin paljon päivästä toiseen. Välillä, etenkin silloin kun romahdan, en toivo mitään muuta kuin että pääsisin näistä ajatuksista eroon ja voisin elää normaalin nuoren elämää. Kuitenkaan en ole valmis päästämään irti laihdutuksesta ja tästä kaikesta. Niin, voisinhan mä yrittää syödä enemmän ja olla oksentamatta, mutta lopulta kuitenkin päädyn yhen ylimääräisen leivän jälkeen sen deletointiin. Todella viisasta vai mitä?
En vain pääse eroon niistä ajatuksista jotka käskevät syömään vähemmän ja laihtumaan. Ensin takaisin sinne missä alimmillaan olen ollut ja sen jälkeen vielä pitkälle sen ohi. En kestä itseäni näin isona vaikka tiedänkin että näe itseni ihan väärin. Vääristynyt kehonkuva. Mutta kun on koko elämänsä luottanut omaan näkö- ja tuntoaistiin tuntuu tällä hetkellä ihan mahdottomalta olla luottamatta niihin. En vieläkään ihan usko että silmäni voisivat vääristää peilikuvaani niin paljon kun mitä muut väittävät....

Olen läski ja minun pitää laihtua. En näe mitään muuta vaihtoehtoa. Ehkä sitten kun olen oikeasti pieni voin harkita parantumista.

Taidan ehkä sittenkin olla flunssassa. Toivottavasti en tule kunnolla kipeäksi vaan tämä menisi nopeasti ohi. Nuha, kurkkukipu ja lihaksia särkee. Eilen meinasin taas melkein pyörtyä mutta tajusin ajoissa istahtaa keittiön lattialle.

Vain viikko jäljellä normaaleja tunteja, sitten alkaa koeviikko. Seuraavan kerran minulla on "oikeita" tunteja ja koulua huhtikuun alussa. Suoraan sanottuna tuntuu oudolta. Kavereita tulee ikävä ja tunnen itseni vielä lapseksi kun joudun vielä jäämään vuodeksi koulun penkille ja muut hakevat jatkokoulutuspaikkoja. Onneksi en ole itse vielä sen valinnan edessä, sillä en vieläkään ole ihan varma mitä lukion jälkeen haluaisin tehdä.

Mikä se diagnoosi nyt olikaan?

anoreksia bulimia bulimia-anoreksia? vai ei syömishäiriötä ollenkaan?  
kääk
Reilun viikon sisällä olen oksentanut kolme kertaa, viimeksi eilen illalla. Porkkanat ja suklaa maistuu niiiin hyvältä yhdessä.... Sydän tykytti kun kuulin isän tulevan yläkertaan ja jouduin jättämään leikin kesken.
Ja maanantaina kun sain terapeutilta mukaan monisteen oksentamisen ja laksatiivien haitoista. Ai kiitos en tienytkään. Ei vittu kiinnosta. Paperi hävisi kuin tuhka tuuleen. Ihan kirjaimellisesti.

Viimeiset käynnit psykalla eivät ole olleet kovinkaan mukavia. Eilen minulle taas tarjottiin välipalaa kun lipsautin etten ollut koko päivänä syönyt mitään. Oikeasti olin ollut syömättä maanantaista kello kahdesta lähtien. "Ei kiitos, kyllä mä pärjään ilmankin" ei riittänyt vastaukseksi. Hemmetti. Päivä meni pilalle kun ei paasto kestänytkään iltaan asti. Anoreksiakeiju manasi psykan maanrakoon.

Ravitsemusterapeutin luona oli oikeastaan kivaa. Hän jaksaa hymyillä ja on kannustava. Hän ei vaadi minulta mitään mihin en ole valmis. Suurin pelkoni oli että sunnitelmaa heti nostettaisiin. "Ei sitä tehdä vielä pitkään aikaan.... Sitten kun olet valmis"


Jos mä saisin päättää niin en olis ikinä valmis. Jos mä saisin päättää niin mä en söisi.

merkittävä alipaino

Kävin aamulla vaa'alla. Painoindeksini 16,95, merkittävä alipaino. Ensimmäinen tavoite saavutettu. En kuitenkaan luota vaakaan, huomenna painan varmaan sata kiloa. Miksi minusta ei tunnu siltä että olisin saavuttanut jotain?

Eilen teki melkein mieli ahmia, mutta meni vain hetki että sain ajatukset muualle. Korkeintaan 1000 kcal/päivä suunnitelma jatkuu. Vain yhtenä päivänä olen sen ylittänyt, silloinkin ylittävät kalorit tulivat hedelmistä. Yritän syödä tasaisesti pitkin päivää, mutta välillä se tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Tänään jäi kuitenkin aamiainen väliin ja sen jälkeen olen jo syönyt 500 kaloria... Se on aivan liikaa.

Tällä hetkellä en ole oikein motivoitunut saamaan apua. Minä pärjään näin. Hallitsen syömiseni, ahmiminen on ainakin tällä hetkellä unohtunut kokonaan. Olen löytänyt kontrollin. 

Anteeksi etten ole ollut kovin aktiivinen. En ole kirjoitellut tänne enkä kommentoinut teidän ihaniin blogeihin. Lisäksi koneeni lähtee minä päivänä tahansa huoltoon, siihen menee pari viikkoa ennen kuin saan sen takaisin. En tiedä miten selviän tai pystyn käyttämään bloggeria.