I know what I'm doing is wrong

Aamulla äiti oli vahtimassa, että syön aamupalan. No tein sitten hedelmäsmoothien, eli teknisesti katsoen en syönyt, vaan join aamupalani. Jokatapauksessa liikaa kaloreita, kun olin suunnitellut olevani syömättä huomisiltaan asti. No loppuajan olen pärjännyt teellä, ehkä huomenna voin juoda kahvia.

Koulu minulla oli vain kaksi tuntia jonka jälkeen tulin kotiin. Vettä tuli ainakin täällä päin ihan kaatamalla, joten oli aivan täydellinen sää lähteä salille. Olin siellä reilun tunnin ja kävellessäni ulos paistoi taas aurinko. Kotiin, vaatteiden vaihto ja tallille katsomaan yhtä nelijalkaista. Ehkä ihan hyvä, ettei minun tarvitse tänään eikä huomenna ratsastaa. Ei tarvitse miettiä, että entä jos tulee huono olo. Toisaalta minusta tuntuu siltä, että minulla olisi vielä ylimääräistä energiaa, mutta toisaalta sitten ei.

Huomenna en syö ennen kuin mun vanhemmat tulee kotiin. Piste. Pitäisi varmaan vähän miettiä mitä söisin sitten kun annan siihen itselleni luvan. Pelkään niin, että vedän överiksi. Ja sitten pitäisi kuitenkin olla energiaa keskiviikkoaamun treeneille.

Huomenna menen psykan luo. Taidan hieman muunnella totuutta, en viitsi kertoa, että olen ollut syömättä.

rakastan vihreää vaniljateetä<3

For everybody who's struggling with addiction

Aivan liikaa tekemistä

Ei rittävästi unta
eikä riittävästi syömistä.

Yritän syödä enemmän, mutta pääasiassa on nyt mennyt hedelmiä ja salaattia. Eilen, kun aamiaisen ja lounaan väli meinasi venähtää yhdeksään tuntiin, uskalsin syödä proteiinipatukan.

Tänään voisin vielä yrittää käydä lenkillä, ensi viikolla alan taas käymään salilla. Olen yksin kotona huomisen ja tiistain. Suunnitelmissa olisi vähän paaston tapaista.

voisit olla onnellinen

Paraneminen

Mitä se on ja mitä se tarkoittaa? Miksi se tuntuu niin vaikealta, lähes mahdottomalta. Valinnan pitäisi olla helppo. Päättääkö roikkua kiinni tässä sairaudessa, joka vie ihan kaiken. Vai päästääkö irti ja valitsee elämän. Valinnan pitäisi olla todella helppo, mutta kun se ei vain aina ole.

Päätän parantua ja seuraavassa hetkessä peräännyn häntä koipien välissä. Näin on käynyt jo monta kertaa. Uskallanko vaiko en. Kyllä ei kyllä ei. Hulluksihan siinä tulee.

Kyllä, olen aivan varma ja valmis päästämään irti tästä syömishäiriöhelvetistä. Kuitenkin minä pelkään, en ole edes ihan varma mitä minä oikeastaan pelkään. Painon räjähdysmäistä nousua? Kontrollista irti päästämistä vai elämää itsessään? Kuka minä olen ilman syömishäiriötä? Mistä löydän sen vanhan minäni, uutena ja vahvempana, vanhempana ja viisaampana? Haluan eroon siitä möröstä ja äänestä, joka asustaa pääni sisällä. Se vain on ollut seuranani niin kauan, että on vaikeaa kuvitella elämää ilman sitä.

Viikonlopun aikana sain kokea, mitä elämä ilman syömishäiriötä voisi olla. Haluan elää. Haluan olla vapaa ja nauttia. Tehdä asioita joita muutkin ikäiseni tekevät. En halua enää miettiä jokaista suupalaa, jokaikistä syötyä ja kulutettua kaloria. Ahdistua herkuista ja kompensoida sen myöhemmin. En todellakaan halua.

Voisin olla onnellinen

Jotkut sanovat, että parantuminen on vain ihan itsestä kiinni. Niinhän se loppujen lopuksi kait on. Pitää vain päättää, että nyt sai riittää. Alkaa syömään normaalisti. Ei saa ruokkia pahaa oloa vellomalla siinä.

Tämä on ainakin itseni kohdalla todella vaikeaa. En ikinä tee lupauksia, joita en voi pitää. Jos päätän jotain niin piru vie teen kyllä sitten myös niin.
Parantumisen kanssa on kuitenkin hieman toisella tavalla.
Jos päätän tai lupaan jotain, se helpommin epäonnistuu. Lupaukset on melkein tehty rikottaviksi. Olen kymmeniä kertoja vannonut sen olevan viimeinen kerta kun oksennan. Ei mene kuin hetki kun jo seuraavan kerran kumarran posliinijumalaa. Silloin ääni käkättää, nauraa voitonriemuisena. Siitähän sait senkin läskikasa! Et sinä niin helposti minusta pääse! Ellet osaa olla syömättä niin hankkiudu nyt edes jotenkin siitä ruoasta eroon!

Ahdistuksen läpi on vain puskettava vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Huonoja hetkiä tulee, tulee niitä vieläkin huonompia jolloin toivoo, että voisi vain kuolla. Paistahaan se aurinkokin lopulta myös risukasaan. Hyviä hetkiä tulee, siitä olen ihan varma. Uskossa on ainakin hyvä elää.

Nyt en voi muuta kuin ottaa haarukan kauniiseen käteeni ja lappaa ruokaa suuhuni. Tähän kun ei oikein ole muuta lääkettä kuin se ruoka. Kuten jo kerran psykalle sanoin

"minulla on suu puhumista ja syömistä varten"

ja se on kyllä niin totta. Mikä älynväläys! Nyt pääsevät molemmat taidot koetukselle. Minä nimittäin aion rämpiä tästä suosta ylös vaikka siihen menisi sata vuotta. Syömishäiriö ei yksinkertaisesti tuo sitä onnea. Nämä vuodet ovat valuneet lähes hukkaan. En ole ikinä riittävän hyvä ja aina on jotain liikaa. Anoreksialle (ja ihan samoin bulimiallekin) on niin pirun vaikeaa olla mieliksi.

Mieluummin olen omissa silmissäni lihava ja onnellinen, kuin riutunut, nälkiintynyt ja onneton. Syömällä säännöllisesti kehoni toimii kuten kuuluukin. Se tietää mikä sille on parhaaksi ja osaa viestittää siitä, pitää vain osata kuunnella.

Haluan tietenkin edelleen olla laiha ja laihtua, mutta ehkä se ei ole maailman tärkein asia.
Niin monta muuta asiaa menee sen edelle.

Tulipas sekava postaus, sekavia ajatuksia
Lopuksi vielä kuva muistutuksena kaikille

jos vain oisin vahvempi

Mulla ei mene nyt hyvin. Ei ole oikeastaan mennyt jo vähään aikaan.
En ole vain pystynyt myöntämään sitä itselleni tai kenellekään muulle. Yritän hymyillä ja jaksaa, esittää iloista ja reipasta, jos joku kysyy on kaikki ihan hyvin. Vaikka mä olen päivä päivältä lähempänä romahdusta.

Ruokailut menevät hyvin niin kauan kun saan itse päättää kun anoreksia saa määrätä kuinka paljon ja mitä syön. Silloin saan syötyä ilman suurempaa ahdistusta ja välillä hyvinkin nopeasti.

Muutoin ahdistaa sitten ainakin tuplasti. Näen koulussa, kadulla, kaupassa, kirjastossa pienen pieniä keijukaisia ja tunnen itseni sotanorsuksi. Haluaisin vain vajota maan alle.

Kaksi koulupäivää takana, yhteensä neljä tuntia. Tarvitsen jo lomaa. En viihdy, ahdistaa ja tunnen itseni yksinäiseksi. En halua katsoa tai puhua opettajille. Minä en vain kuulu sinne. En tietenkään, minunhan pitäisi olla lukemassa pääsykokeisiin eikä tehdä lukiota neljään vuoteen. Olen epäonnistunut.

Tiistaina psykalla kerroin välipalan jäävän muutamana päivänä välistä. Hän antoi minulle mahdollisuuden miettiä, kuunella sisintäni ja valita uudestaan. Päädyin että meinaan kuitenkin jättää ne välistä. Kuulemma anoreksia sai jälleen erävoiton. En pystynyt hillitsemään hymyä, joka käväisi nopeasti kasvoillani.

Olen kieltänyt tosiasioita itseltäni, yrittänyt olla ajattelematta totuutta. Yritän pitää itseäni kiireisenä, etten vain ehtisi pysähtyä huomaamaan etten oikeasti ehkä jaksaisi.

Se pieni hiljainen ääni sisälläni, se joka on välillä ollut huolissaan, on hiljentynyt lähes kokonaan enkä jaksa edes oikein yrittää etsiä sitä. Se tietää mitä tämä vuodenaika sattaa tarkoittaa. Reilu vuosi sitten sain neljä kiloa pois viikossa. Ehkä voisin tehdä nyt myös samoin.

On vain helpompi kuunnella sitä ääntä, joka käskee valitsemaan rasvattoman version ja valehtelemaan.

En enää tiedä mitä oikeasti haluan