lauantai 29. marraskuuta 2014

When you've been fighting for it all your life // You've been struggling to make things right





Liian pitkä aika viimeisestä kirjoituksesta.

Tulin vain ilmoittamaan, että olen elossa - ainakin miten se tässä maailmassa määritellään. Pää räjähtää ja mieli pirskoutuu palasiksi. Kesällä mulla meni oikeasti jo aika hyvin. Nyt en enää jaksaisi. Päivä päivältä liekki hiipuu.
Ei mulla hyvin mee ja annan itseni vajota syvemmälle.  
Ei ole voimia kamppailla.


torstai 10. huhtikuuta 2014

jos sitä nyt edes kerran kuussa kirjoittaisi

Toissaviikolla luulin, että se oli viimeinen käynti psykan luona. Mulle jäi niin outo ja sekava olo, en tiennyt oliko minut hetkeä aiemmin potkittu pihalle. Ahdistus kasvoi isoksi möykyksi vatsassa, puristaen samalla rintaa kasaan. Se viikko oli todella vaikea. Olin hukassa tietämättä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Onneksi sain viime viikolle ajan. Suurin osa kolmesta vartista meni asioiden selvittelyyn. Sieltä lähdin kuitenkin paremmalla mielellä kuin mitä olin ehkä pelännyt.
Seuraava tapaaminen venyy kuitenkin tästä kahden viikon päähän. Olisin samalla voinut melkein yhtä hyvin lopettaa.

Ei mun elämä ole muuttunut oikeastaan miteenkään, samaa vanhaa kehää pyörin edelleen. Kirjoitukset ja lukio on jo ohi, mutta kuitenkin tuntuu siltä, ettei mikään ole muuttunut. En ole vieläkään karistanut syömismörköä kannoilta, vaan kannan sitä repussa mukanani. Ajatukset ja teot ovat keskenään ristiriitaisia, tekisi mieli lyödä päätä seinään kun en saa selvää ajatuksistani tai siitä mistä ne oikein kumpuavat.


Ajatukset jälleen tökkivät ja sormet pysähtyvät näppäimistölle. Tuijotan lasittuneella katseella ulos ikkunasta. Jotain oli kirjoitettava, mutta alun jälkeen pään täytti sumu. Ehkä se yritti estää ajattelemasta liikaa. Tai sitten vain tämä kuume saa aivot ihan hyytelöksi.



sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Mä en tiedä miten tän blogin käy. Motivaatiota kirjoittaa ei oikeastaan ole. Vaikka olen kirjoittanut tätä lähinnä itselleni, ei blogiin ole pitkään aikaan tullut kommentteja.

En nykyään edes lue aktiivisesti mitään sh-blogeja, välillä kirjaudun bloggeriin ja vilkaisen muiden blogeja. Lemppariblogit ovat kuitenkin lopettaneet tai kadonneet jo aikoja sitten.

Vointi tai olo ei ole vieläkään parantunut oikeastaan ollenkaan. Kamppailen edelleen samojen ongelmien kanssa. Haluan parantua, mutta samalla olla sairaampi ja laihtua. Välillä annan sairauden riepotella minua ja tottelen mukisematta. On asioita, joista nautin ja saan voimaa, niinä hetkinä löydän taas elämänhalun ja parantumismotivaation.

Tämä ei kuitenkaan ole helppoa.

Saa nähdä miten tässä käy. Miten saan elämäni raiteilleen ja jaksanko vielä kirjoittaa.

tiistai 11. helmikuuta 2014

I learned to live half alive

Viimepäivät ovat menneet huonosti. Ne ovat olleet kamalia.
ahdistaa ahdistaa ahdistaa

Toivoisin voivani olla hengittämättä, niin vaikealta se tuntuu. Haluaisin olla menemättä nukkumaan, silloin ahdistus moninkertaistuu. Olen niin poikki, etten oikein jaksa tehdä mitään. Ajatus ei kulje, en ymmärrä mitä muut puhuvat.

Sunnuntaina kumarsin posliinijumalaa. Kuinka tyhmä voi ihminen olla? En ole oksentanut varmaan kahteen kuukauteen. En tiedä miksi tein niin taas. Luulin sen olevan jo mennyttä.

Perjantaina humalassa oli ihan kivaa, taidan turvautua pulloon myös tulevana viikonloppuna.

Otan myös kaapista pienen, mutta suuresti vihaamani pillerin. Haluan edes välillä saada nukuttua, vaikka seuraavana päivänä olisikin hieman tokkurainen olo. Vaikka ei ne pidemmän päälle enää vaikuta. Huomenna reseptin kanssa apteekkiin kokeilemaan olisiko jostain muusta hyötyä.


hyi kuulostan ihan lääkeitäihanmitensattuunapsivalta pulloonmurheensahukuttavalta bulimikolta. Jotenkin tämä alkaa tuntua niin samalta kuin vuosi sitten.


Oli vain pakko tulla ilmoittamaan itsestään jotain. Olisi toki ollut kivempi kirjoitella mukavemmista kuulumisista.

torstai 30. tammikuuta 2014

I'm friend with the monster

En ymmärrä mihin nämä päivät katoavat.
Tekemistä, tekemistä, välillä melkein minuuttiaikataulu. Tulevat viikot ovat täynnä ohjelmaa, ehkä lukulomalla sitten hieman rauhoittuu.

Viimeisen puolentoista viikon aikana olen vain syönyt. Vuoden vaihtumisen jälkeen syömiset olivat todella huonolla kantilla. Nyt kuitenkin kroppa ilmoitti tarvitsevansa ruokaa. Ja sitä minä olen sille antanut. En ole ahminut tai syönyt liikaa, olen vain syönyt aikaisempaa huomattavasti enemmän. Vaikeuksia on, ateriavälit lipsuvat helposti kuuteen tuntiin. Olen turvoksissa, väsynyt ja olen varmaan lihonut 10kg. Olen varmasti syönyt riisifruttia enemmän, kuin laki sallii, mutta yrittänyt ajatella sen olevan ihan fine.

Olen kuitenkin edelleen masentunut ja ahdistaa todella paljon. Ruoka ei ole tällä hetkellä se pahin vihollinen, vaan ihan kaikki muu sitten ahdistaakin. Olen nukkunut todella huonosti. En saa unta, heräilen ja olen kuitenkin väsynyt. Ahdistaa mennä nukkumaan, sillä tiedän että silmät suljettuani ahdistus hiipii hiljalleen ja valtaa lopulta koko mielen.

Olen täysin kadoksissa itseni kanssa. Haluaisin repiä itseni auki ja parsia kokoon uudestaan. Irroittaa mieli, puhdistaa se ja laittaa varovaisesti takaisin. Olen rikki, hajalla. En tiedä kuka mä olen. Kun mietin vaikka viikonlopun tapahtumia, ne tuntuvat ihan surrealistisilta. En se ollut minä, ehkä joku sijaisnäyttelijä. Pystyn toimimaan, jopa hymyilemään, mutta lähinnä se tuntuu roolilta. Olen mä välillä ihan aidosti iloinen, nautin elämästä, mutta sitten minut vedetään jälleen takas pimeyteen. Voisinpa edes hetkeksi saada rauhaa siltä itsekriittiseltä täydellisyyteen pyrkivältä ääneltä sisälläni. Vaikka tunnen ansaitsevani jokaisen haukun ja ruman sanan, toivoisin voivani hiljentää sen.

En tiedä mistä löydän voimia tähän kaikkeen, välillä mietin miten jaksan kesään asti.





I'm friend with the monster that's under my bed

Get along with the voices inside of my head

You're trying to save me, stop holdin' your breath

And you think I'm crazy, yeah, you think I'm crazy

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

She feels like she's on trial, but she's still in denial




Tämä viikkoa on ollut yhtä vuoristorataa. Huonoja hetkiä on tainut olla kuitenkin hyviä enemmän.
Mikään katastrofi tää viikko ei ole ollut, mutta psykakin toivoi parannusta tilanteeseeni.

Lauantaina olin kuitenkin aika semiylpee itsestäni. Vanhemmat lähtivät mökille ja jäin yksin kotiin. Jo viikkoa etukäteen panikoin tilannetta. Ajatukset muuttuivat hirmumyrskyksi päässäni.

1) jee vihdoin yksin, voin olla syömättä ja pitää pienen reilun vuorokauden mittaisen paaston
2) apua apua en mä osaa... ostan varmaan jätskiä ja oksennan
3) ehkä parempi etten syö mitään - en ainakaan ahmi ja oksenna!
4) oliskohan sittenkin mahdollista yrittää syödä normaalisti?
5) juu ihan varmaan, älä edes kuvittele!

Ja voin sanoa, että minä selvisin! Pystyin yksin syömään iltaruokani. Okei päivän syömiset eivät olleet muuten oikein hanskassa ja kaukana normaalista, mutta kaikki meni paaaaljon odotettua paremmin. Kuten psyka sanoi "en alkanut hölmöilemään" vaikka minulla oli siihen tilaisuus.


Tämä jääkausi saa ajatuksetkin jäätymään. Ei riitä että on jalat, kädet, naama ja koko muu kroppa ihan jäässä, kun aivotkin toimivat hitaammin vaikka pipo välillä onkin päässä.

Mun vatsaan on melkein koko viikon sattunut ja muutenkin on ollut huono ja kuvottava olo. Yhtenä iltana luulin kuolevani, kun vatsa oli niin kipeä. Jos olisin joutunut itse ajamaan autoa en olisi päässyt kotiin asti. Pienessä kippurassa peiton alla olo helpotti hieman, mutta seuraavana aamuna oli vieläkin hieman kuvottava olo.

Viikonlopun jäljiltä minulla on hieman parempi ja positiivisempi oli. Myös eräs ihana sokerinen rakas auttoi minua selviämään viikonlopun hankaluuksista. Oli helpottavaa, kun sai puhutta jollekin.
Nyt tsempaan uutta viikkoa kohti.
Tsemppiä teille myös!<3

maanantai 13. tammikuuta 2014

I know I should know better



En tiedä mistä kirjoittaisin... Mistä te haluaisitte kuulla? Jos on ideoita otan niitä mielelläni vastaan :)

Syömisistä en viitsi kummemmin kertoa, kun ei niistä oikein mitään kerrottavaa ole. Ei ne vieläkään ihan suju, mutta näytän olevan aika sujut sen kanssa. Pärjään näin enkä oikein jaksa tehdä asialle mitään. Pelkään ruokaa (joka on ihan naurettavaa, tiedän), pelkään vetäväni ihan överiksi, ahmivani ja sen jälkeen oksentavani, joten turvallisempaa syödä vähän vähemmän. Terve puoli sanoo sen olevan ihan ok syödä vaikka jäätelöä, mutta tiedän miten se kuitenkin päättyisi. deldel deletointi

Viime viikolla pidin sitten vähän omaata vapaata koulusta. Yksi tunti oli peruuttu, toiselta karkasin ja perjantaina lintsasin. Alkuviikosta minulla oli oikeasti vapaata. Tällä viikolla jälleen totuttelemista takaisin koulun penkille pidennetyn joululoman jälkeen.

Vaikka haaveilin terapian lopettamisesta, en saanut suutani auki ja sanottua sitä ääneen. Psykologin mielestä ajatus tuskin olisi ollut kovin hyvä. Toki aikuisena voin tehdä mitä haluan. Kesään mennessä haaveilen kuitenkin lopettamisesta. Kaksi vuotta. Liian pitkä aika mielestäni.

Ulkona on yhtäkkiä joku hemmetin jääkausi, mutta nautin enemmän tästä kuin siitä kaikesta mudasta. Mukava verhoutua neuleisiin, toppatakkiin ja uggeihin.

Vaikka talvi alkoikin myöhässä tuntuu kevät liian kaukaiselta. Niin paljon tehtävää ennen kesää. Liian vähän aikaa. Kalenterin sivut ovat vielä tyhjiä, vaikka todellisuudessa ne tulevat täyttymään täysin. Miten osaisin olla stressaamatta kaikesta tulevasta?

Pitäisi taas vaihteeksi mennä lääkäriin tarkistuttamaan lääkityksiäni. Ei tästä tunnu olevan apua. Annostusta ei kait voi nostaa ja en ole varma uskallanko vaihtaa toiseen, mutta haluaisin hieman helpotusta tähän oloon. Masennuksesta en ole vieläkään päässyt eroon ja ahdistuksen siirryttyä ruoasta pois kaikkeen muuhun, tunnen kuinka keuhkot painuu kasaan. Etenkin illat ovat vaikeita. Nukkumaan meneminen tuskaa. Päivällä voin esittää kaiken olevan hyvin, on ehkä hieman enemmän tilaa hengittää.


Vuoden vaihtuessa on aina uuden alun vuoro. Lupauksia turha tehdä...
Jospa tämä olisi se vuosi jolloin oikeasti parannun? Jos tämäkin vuosi menee taas syömisvammaillessa. Sitä en todellakaan halua, mutta... miksi mä en tyhmä osaa!?

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

voisin vihdoin olla vapaa




Mä olen kyllästynyt niihin voimiin jotka ohjailee mun elämää,
jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa
En tiedä onko se väärin, kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan
Sillä niin olis käynyt jos ois jäänyt eiliseen kii

Joku mua piteli siinä, se oli niin kamalan vahva
Eikä se halunnut päästää irti
Melkein kuin lihaa ja verta, suurempi vuori on merta
Se sellaiseksi kasvoi mun päässä

En odota yllätystä, en pidätä hengitystä
Mä haluan jättää sen kaiken taakse
Tää mun pakoni loppuun juostu on
En mä rohkea oo, enkä kuolematon
Mut mä tiedän vaan sen, minkä sydän on tiennyt kauan
Tää mun pakoni loppuun juostu on

En aio tuntea pelkoo, vaikka pelkään et se ei oo musta kii
Mut mä luulen et ihminen on sitä vahvempi
Aion antaa sen kuolla, en enää anna sille tilaa hengittää 
Mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää

Rakennan kotini yksin, parannan minäni yksin
Pakotan pitämään itseni koossa 
En ole se surkea rätti jonka sydän on imetty kuiviin
En rakenna sille kotiini huonetta

En odota yllätystä, en pidätä hengitystä
Mä haluan jättää sen kaiken taakse
Tää mun pakoni loppuun juostu on
En mä rohkea oo, enkä kuolematon
Mut mä tiedän vaan sen, minkä sydän on tiennyt kauan
Tää mun pakoni loppuun juostu on

En aio tuntea pelkoo, vaikka pelkään et se ei oo musta kii
Mut mä luulen et ihminen on sitä vahvempi
Aion antaa sen kuolla, en enää anna sille tilaa hengittää
Mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää

maanantai 6. tammikuuta 2014

6.1.2014

Takaisin kotona. Mieliala lähes maassa. Ihan hirveetä. Haluaisin vain pois pois.
Kaikki hyvä, jonka jo saavutin tuntuu hävinneen kuin tuhka tuuleen.
Olen nukkunut huonosti ja olen todella väsynyt. Ajatus täytyy etsiä jostain sumun keskeltä.

Tiedän, että syömiset ovat vähentyneet, mutta jos ei ole nälkä. Poissa kotoa totuin syömään kolme kertaa päivässä, vaikka kertoja pitäisi olla enemmän. Enhän minä ikinä oikeastaan oppinut syömään viittä kertaa päivässä, se oli lähes mahdottomuus.  Poissa yritin toki sitten syödä hieman enemmän, mutta välillä menikin hieman salaatti ja hedelmälinjalle.
Kotona olen jatkanut kolmella aterialla päivässä, mutta nyt määrät ovat selvästi pienempiä. Ei ne nyt kuitenkaan ole mitään pikkuruisia, syön mielestäni ihan riittävästi, mutta tiedän, että hoitotaholta tulee tästä sanomista.

Harmittaa, kun kaikki kääntyi nyt vähän näin päin. Silloin joulukuun alussa olin niin täynnä parantumismotivaatiota ja olin aidosti iloinen. Elämä tuntui pitkästä aikaan helpoltamukavaltakivalta.
Tiedän, että tsemppaamalla voisin hyvin saada sen kaiken hyvän takaisin, mutta... En tiedä jaksanko. Pärjään ihan hyvin näinkin. En ole sairas, mutta en myöskään parantunut. En tiedä missä mennään.

Tuntuu, että muutama asia kaatuu tällä hetkellä niskaan. Välillä mietin milloin kaikki oikein voisi lopulta sujua. Voisi se onni välillä potkaista vähän tännekin suuntaan. Päällisin puolin mun elämä näyttää varmaan helpolta ja täydelliseltä, ei mulla pitäisi olla syytä valittaa, mutta... Kun ne asiat joista mä todella välitän tuntuvat menevän koko ajan pieleen. Teen suunnitelmia, mutta harvoin ne toteutuvat, kun tulee mutkia matkaan.

Täytyy yrittää nyt vain vähän tsempata.
Uusi vuosi, uusi alku.

Tästä voi tulla vielä hyvä vuosi.