perjantai 28. joulukuuta 2012

28. joulukuuta


Ahdistusta ja itkua.

Kyllä, sain itkettyä pitkästä aikaa, vaikkakin vain muutaman säälittävän kyyneleen. "Haluan kotiin", mutta kukaan ei kuule tai ainakaan ymmärrä. Mietin missä autonavaimet voisivat olla, mutta väsähdän enkä edes jaksa etsiä niitä. Piilotettu uuteen paikkaan jotta en mielen järkkyessä lähtisi yksin ajamaan pimeässä ja huonossa kelissä. Hyvin ajateltu äiti. Olisin saattanut päästää ratista irti ja sulkea silmäni. Olinhan jo taas toivonut kuolevani ja turhaan olin etsinyt tarpeeksi terävää veistä.

Aaton ja joulupäivän mässäilyjen jälkeen olen yrittänyt taas vähentää syömisiä. Ei auta itku tai suunnitelmat paastosta. Pitäisi varmaan olla kuukausi syömättä jotta nämä läskit edes vähän lähtisivät. Odotan jo tavallista arkea vaikka se tarkoittaisikin taas ateriasuunnitelman noudattamista.

Joululahjaksi ostin itselleni oman vaa'an. Ainoa johon voin luottaa ja joka kertoo päivän ihmisarvoni. Olenko huono vai todella huono ihminen. Sen verran jänishousu olen, että taitaa tässä muutama päivä mennä ennen kuin uskallan sen kaapin perukoilta kaivaa esiin. Itsesuojeluvaisto varoittaa sydänkohtauksesta ja hermoromahduksesta. Ehkä huomenna tai ylihuomenna. Tai ehkä vasta ensi vuoden puolella.

Vanhemmilta sain taas ison kasan lahjoja. Enhän minä millään ansaitsisi niin paljon, huono huono tytär. Muumimuki olisi riittänyt aivan mainiosti. Ei ne lahjat jouluani paremmaksi tee. Ei mikään tältä ahdistukselta pelasta. Antavat minulle vain huonon omantunnon. Hiljainen ääni kuiskaa, kuinka vanhempani ovat aina yrittäneet ostaa rakkauttani, hyvittää tekojaan. Pilalle hemmoteltu kakara.
Ystävätkin olivat muistaneet minua. Kiitos, kiitos rakkaat. Olette ihania. Miten minä osaisin olla yhtä ihana?

Vain muutama päivä jäljellä tätäkin vuotta. Aika tehdä uudet  lupaukset vaikkakin taidan tyytyä vanhoihin. Ehkä seuraavana vuonna saisin vihdoin pidettyä lupaukseni. Voi, olisimpa vuosi sitten tienyt mitä tämä vuosi toikaan tullessaan. Olisin ehkä valinnut sanani hieman paremmin.

maanantai 24. joulukuuta 2012

Joulumieltä

Yhä uudestaan ja uudestaan aloitan tätä postausta. Mutta en minä kehdannut tulla tänne valittamaan ja kertomaan kuinka huonosti mulla menee. Joten poistin kaiken kirjoittamani. Olen jopa pahempi kuin Grinch. 

Vaikka nyt tuntuukin todella pahalta, yritän sinnitellä nämä pari päivää. Kohta se on ohi. En halua pilata muiden joulua omilla murheillani ja mökötyksellä.

Toivottavasti teillä menee paremmin ja saatte nauttia joulusta. Muistakaa myös maistaa herkkuja!



Hyvää ja rauhallista Joulua!

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

It's so very cold outside. Like the way I'm feeling inside

Vihaan itseäni



"Sun paino on nyt notkahtanut alaspäin... Olen huolissani. Hyvä kuitenkin että olet pystynyt olemaan oksentamatta... Vaikka sen sijan on varmaan muutama ateria jäänyt välistä pois."

Hymyilin varovasti ja yritin naamioida tyytyväisyyttäni. Hyvä tyttö. Vaikka tiedänkin painavani vielä aivan liika. Suunta kuitenkin on oikea. Vihaan kuitenkin sitä etten saa nähdä vaa'an numeroa. Ajattelin ostaa itselleni oman joululahjaksi.

Minun piti lähteä joulujuhlaan. Namaan tuplakerros meikkiä ja tekohymy liimattuna suulle. Olin juuri saanut valittua vaatteet ja puettua ne päälle. Vilkaisu peiliin ja koko maailma kaatu niskaan. En mä voinut lähteä mihinkää sen näköisenä. Reidet vaan levii ja levii ja maha pullotti kuin olisin nielaissut rantapallon. Hyi helvetti. Haluaisin vain itkeä, mutta viime kerrasta on niin pitkä aika etten enää muista miten se tehdään.

Eilen söin aivan liikaa
aamiainen:kaksi palaa ruileipää (60kcal/pala) + päälliset
välipala: banaani ja omena
lounas: salaattia (jossa oli myös pastaa ja vähän kanaa) ja sämpylä
päivällinen: kolme pinaattilettua ja loput lounassalaatista

lisäksi paaaaljon piparitaikinaa


Tänään olen syönyt
aamiainen: 3dl puuroa hillolla, teetä
päivällinen: 3,5 puuroa hillolla, banaani, omena, vuoksenpiirakka
iltapala: moniviljasämpylä + päälliset, 3 piparia


Huomenna on vain tunti koulua ja sitten alkaa loma.

Täksi päiväksi minun olisi pitänyt kirjoittaa kolme esseetä. No en tietenkään saanut niitä tehtyä...

Äiti oli ostanut ison kasan herkkuja kotiin. Mulle tuli paha olo. Pelkäsin ahmivani kaiken. Hetken pelkäsin jo itseäni.
Onneksi tyydyin noihin pipareihin. Mutta sekin oli liikaa.

Vähän reilu kaksi viikkoa ilman terapiaa.
Olen sekä huojentunut että hieman peloissani.

maanantai 17. joulukuuta 2012

talven tullessa kukkanen pudotti terälehtensä ja jäi odottamaan seuraavaa kevättä

yritän saada kirjoitettua edes jotain, mutta tuntuu, että pää on yhtä tyhjä kuin tämä sivu alottaessani ensimmäistä lausetta.

Päätä särkee ja ajatus ei kulje. Ei yhtään heikota vaikka viimeisin ateria oli yhdeksältä aamulla. Lounaseväät joutuivat roskiin ja välipalaa en ollut kotona syömässä joten sekin jäi välistä. Aamiaisellakin pinnasin, mutta 1,5dl bulgaarianjogurttia ja mansikoita tuntui aivan liian paljolta.
Illan aikana söin vielä neljä pinaattilettua, palan kanaa, hieman salaattia, jogurtin ja banaanin.

Värjäsin hiukseni. Niistä piti tulla punaisemmat, mutta nyt ne ovat taas todella tummat. Ehkä hyvä näin jos vaikka tumma väri saisi pullaposkeni näyttämään edes vähän kapeammilta.

Koulukuraattorin, psykan ja äidin mielestä minulla menee taas hieman huonommin ja olen ottanut pari askelta taaksepäin. Minun mielestäni minulla taas menee hyvin kunhan saan jättää mahdollisimman monta ateriaa välistä. Äiti valittaa että syömiseni ovat vaikeutuneet ja suuhun pääty lopulta yhä vähemmän ruokaa. Ei ei ei, ettekö te huomaa kuinka paljon mä syön? Aivan liikaa!
Kuraattori mietti kuinka jaksan käydä lukujärjestyksessäni olevat 4 ja yksi kolmasosa kurssia. Psyka yritti pelotella, että jos jatkan aterioiden väliin jättämistä ja sen lisäksi vielä oksennan joudun tiputukseen. Ha ha hah. Siihen on vielä pitkä matka...

Vaatekaupassa uskaltauduin sovittamaan mekkoa. Sen kai oli tarkoitus olla aika löysä, mutta koko 36 oli oudon telttamainen päälläni. Lisäksi se oli myös aivan liian lyhyt. ihme mekko

Aloin jo viikko sitten kirjoittaaan postausta siitä miten mä sairastuin. En voi vielä luvata milloin se valmistuu. Asioiden läpikäyminen ja muisteleminen on ollut hyödillistä mutta samalla vaikeaa ja raskasta. Aivan kuten terapiakin.  

Enää viikko jouluun. Enkä todellakaan odota sitä. Voisimpa nukkua kokonaan sen yli ja herätä vaikka seuraavan kerran keväällä

 

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

kahdestoista kahdettatoista kaksituhattakaksitoista

hauskan päivämäärän kunniaksi hieman kuvia. Loppuun meinasin laittaa kuvan itsestäni, mutta sitten meni pupu pöksyyn. Ehkä sitten joku toinen kerta.

hieman joulutunnelmaa

ja joulun makuja

lounas parin päivän takaa,
aiheutti suurta ahdistusta

ja se mitä tämän päivän salaatista jäi


monivitamiini, kalkki,
maitohappobakteeri ja
mirtazapiini





Tänään en jaksanut mennä kouluun sillä olisin ehtinyt olla siellä vain ensimmäisen tunnin kokonaan ja toiselta minun olisi pitänyt lähteä kesken kaiken pois kun piti mennä psykan luo. Sieltä sitten katsomaan hieman joululahjoja (en valitettavasti löytänyt vielä mitään) ja lounaalle yhdessä äidin kanssa.

Illalla olin vielä tallilla ja treenit meni ihan hyvin.


Tänään olen syönyt:
aamupala: teetä
lounas: salaatti ja viipale leipää
välipala: kahvia ja kuivattua mangoa
päivällinen: pastasalaattia
iltapala: puolikas sämpylä ja teetä


Koulu ahdistaa. Lumi ahdistaa. Joulu ahdistaa. Läskit ahdistaa.
Syöminen tietenkin ahdistaa.
Ahdistun muidenkin puolesta.
Kaikki ahdistaa.

miten siitä pääsee eroon?

maanantai 10. joulukuuta 2012

yksinäisen keijun tarina

En todellakaan tiedä mistä tämä kaikki alkoi. Jokaisella sadulla on kuitenkin alkunsa joten jostain minun on vain aloitettava. Papereissa diagnoosien joukossa taitaa lukea että oireilu alkoi viime vuoden puolella, mutta se nyt ei ole ihan koko totuus.

Pienenä olin aina todella laiha. Joka ikinen kerta kun minut punnittiin kauhisteltiin sitä miten vähän mä painan. Minun käskettiin syömään enemmän, mutta en mä voinut. Mä söin jo niin paljon kuin mä vain jaksoin. En oikeastaan ikinä välittänyt karkista tai kakuista, suklaata mä inhosin, mutta ruokaa mä söin todella paljon. Välillä aikuiset nauroivat ja ihmettelivät kuinka monta napaa mulla oikein on kun mä voin syödä niin paljon. Lisäksi ymmärsin hyvän ruoan päälle. Kun muut ikäiseni söivät lihapullia ja ranskalaisia vedin itse aikuisten pöydässä blinejä. En vielä silloin tajunnut kuinka onnekas mä olin. Sain syödä mitä vain ilman huolta lihomisesta. 

Ensimmäiset "oikeat" muistot ovat ala-aste ajoilta. Olin ollut iloinen ja reipas lapsi, ssatoin helposti pomottaa muita ja ensimmäisellä luokalla olin varmasti luokan kuningatar. Pikkuhiljaa kuitenkin vetäydyin kuoreeni.

Ala-asteella olin iloinen kun olin pitempi kuin kaikki muut. Sain edelleen kuulla siitä kuinka laiha mä olin. "Sä olet vain luuta ja nahkaa" oli hyvin tavallinen kommentti. Muistan itse jo silloin ajatelleeni että en omista ollenkaan lihaksia, olen vain läski, luuta ja nahkaa. Tajusin kuitenkin olevani laiha, mutta taustalla pelko lihomisesta kasvoi koko ajan. Nyt myöhemmin olen saanut kaveriltani kuulla kuinka viidennellä tai kuudennella luokallani olin seissyt peilin edessä ja vannonut etten ikinä halua lihota ja tulla samanlaiseksi kuin äitini. Minun olisi tehtävä jotain etteivät reiteni ja takamukseni leviäisi ja haluaisin kapean vyötärön.

Ala-asteen loppupuolella pitkäaikainen bestikseni teki minulle todella ikävän tempun ja murruin hetkeksi ihan täysin. En kuitenkaan näyttänyt surani ja pahaa oloani vaan olin se iloinen ja hymyilevä tyttö joka olin aina ollut. Muutama vuosi myöhemmin annoin hänelle anteeksi, mutta en ole ikinä unohtanut tapahtunutta vaikka olemme edelleen ystäviä.

Yläastetta jatkoin samassa koulussa joten muutos ei ollut suuri, mutta itsetuntoni ei ollut enää lähelläkään ala-asteen alkuaikojen tasolla. Seiskalla sain varmaan ensimmäisen kerran tietää mitä bmi oli. Olin tyytyväinen kun olin selvästi alipainon puolella (en tiedä, saattoi kyse olla jopa merkittävästä alipainosta). Jostain olin kuitenkin kuullut, että ei ole olemassa lasten painoindeksitaulukoita joten olin epävarma olinko sittenkään niin laiha kuin mitä minulle uskoteltiin. Lisäksi vihasin olla melkein kaikkia kavereitani päätä pidempi ja toivoin etten enää kasvaisi.

Seuraavana kesänä päätin aloittaa kuntoilemisen. Aloin käymään melkein joka aamu pienellä lenkillä. Kohta huomasin, että täydellä vatsalla on ikävä juosta joten kohta aamiaiseni koostuikin pelkästä lasillisesta appelsiinimehua. Iltapäivällä saatoin kuitenkin syödä pullaa tai jäätelöä melkein hyvällä omallatunnolla. Riparille mennessäni minua harmitti etten voinut jatkaa lenkkeilyä ja viisi ateriaa päivässä aiheutti pientä ahdistusta. Muiden mussuttaessa kakkua välipalalla söin vihanneksia tai hedelmiä. Iltaisin huonekaverini ihmetteli kun minun oli pakko tehdä sata vatsalihasliikettä.

Koulun alkaessa lenkkeillyt olivat jo jääneet, mutta jostain keksin ryhtyä kasvissyöjäksi. Äiti kuitenkin suostui vain siihen, että söisin kasviruokaa vain koulussa. Minusta se oli parempaa kuin koulun läskisoosi ja toivoin salaa laihtuvani samalla hieman. Kasilla voin ajoittain henkisesti todella huonosti ja yläasteelta asti olen usein kipeenä. Silloin taisin myös ensimmäisen kerran viilellä, yksi luokkakaveri taisi kerran nähdä säälittävät kevyet jäljet ranteessani mutta ei onneksi puuttunut asiaan.

Ysillä aloin pukeutumaan isoihin ja löysiin paitoihin, huppareihin ja neuleisiin. Minulla on kasilta/ysiltä ehkä kahdet tai kolmet farkut/farkkulegginsit jotka vielä sopivat. Ehkä en ole lihonut niin paljon kun olen kuvitellut? Tai sitten olin jo silloin lihava tai ne ovat venyneet ihan hirveästi. Jos juhlimme porukalla olin yleensä se joka uskalsi juoda eniten ja vain silloin saatoin olla hieman kovaääninen. Tätä vaihetta ei kuitenkaan kestänyt kovinkaan kauan ja kohta häpesin silmät päästäni kun ystäväni sekoilivat kännissä. Kohta huomasin kouluaamun alkavan tupakalla, mutta tajusin lopettaa ajoissa. Kokonaan en ole vieläkään tästä huonosta tavasta päässyt eroon...

Ystävänpäivän tiennoilla 2010 saapui hevoseni Suomeen. Muistan kirjoittaneeni päiväkirjaani että "en tiedä mitä olisin tehnyt ellen olisi saanut silloin omaa hevosta", ensimmäiset masennusoireet taisivat tulla silloin ja itsetuhoisia ajatuksia oli ajoittain. Hevosen kanssa jalat kuitenkin pysyivät maassa ja elämäni muuttui ainakin vähäksi aikaa paremmaksi. Olen aina ajatellut että hevosten kanssa puuhailu on ainakin minulle parasta terapiaa. Silloin en murehdi muita asioita.

Vähän ennen kuin yläaste loppui äitini löysi osan päiväkirjastani ja luki sitä. Vanhempani saivat tietää kännisekoiluistani, tupakanpoltosta ja viiltelystä. Jälkimmäisen väitin olevan vain vitsi eikä ollenkaan totta ja äitini uskoi sen. Luottamus kuitenkin katosi molemmin puolin ja vietin kiltisti viikonloput tallilla. Paha olo alkoi kasvamaan pikkuhiljaa sisälläni takaisin. 

Lukio alkoi. Ensimmäiseltä vuodelta minulla ei jostain syystä ole hirveästi muistoja. Muistan kuinka halusin näyttää mahdollisimman hyvältä ensimmäisenä koulupäivänä joten kesäloman viimeisen viikon vähensin hieman syömisiäni. Kaveriporukkani laajeni, mutta tunsin olevani ulkopuolinen kun minua ei hirveästi bilettäminen kiinnostanut. Jos menin, istuin suurimman osan illasta ulkona polttamassa, siitä eivät kaikki ystäväni pitäneet. Muistan vieläkin kuinka ystäväni poikaystävä epäili minulla anoreksiaa kun usein piilouduin isoihin huppareihin. Lempparini oli (ja taitaa olla edelleenkin) hooämmän miestenosastolta ostettu L-kokoinen huppari... Nauroin kommentille, mutta hiljaa itsekseni pidin sitä kohteliaisuutena ja hartaasti toivoin sen olevan totta. (en siis todellakaan pidä anoreksiaa toivottavana tilana, haluan vain edelleenkin olla laiha).

2011. Päätin alkaa laihduttamaan. En enää kestänyt peilistä tuijotukseen vastaavaa mursua. Eksyin internetin maailmaan ja löysin laihdutus- ja syömishäiriöblogit. Kesällä aloitin 100 päivän diettini. Jätin aamupalan väliin ja lounaankin usein korvasin kivennäisvedellä ja omenalla. Illalla sitten söinkin kahden edestä. Koko loman stressasin jo vanhojen tansseja. Mietin kenen kanssa tanssisin ja minkälaisen mekon haluaisin. Jo ala-asteen ensimmäiseltä luokalta olin haaveillut prinsessapäivästäni. Kuitenkin ehdi jo miettiä että jättäisin tanssit väliin kun pelkäsin että minulla ei olisi paria ja että näyttäisin valtavalta norsulta mekossani. Ilmoittauduin kuitenkin kurssille ja tein lupauksen että tanssipäivänä painoindeksii olisi 17 tai alle. Eihän siihen edes kovin pitkä matka ollut. Olinhan vieläkin alipainoinen. Mekkokauppaan mennessä uskoin olevani kokoa 40. Suu loksahti auki kun minun päälle laitettiin 34 ja se oli muuten sopiva mutta aivan liian lyhyt. Päässäni mietin, että helmikussa mekkon pitäisi olla liian iso.

Syyskuussa kirjoitin ensimmäisen postaukseni blogiini. Tiedostin syömiskäyttäytymiseni olevan kaukana normaalisti ja terveellisestä. Minulla oli viikkoja jolloin söin "vain" 600-1000 kaloria ja toisinaan paastosin. Välillä jouduin menemään kesken valmennuksen vessaan kun vatsani oli sekaisin. Painoni laski hyvin hitaasti, mutta minusta tuntui, että minä hallitsen ruokaa. Olin onnellinen vaikka jokainen juhla tai perheateria meni pilalle kun vain mietin kuinka paljon uskallan syödä. Ahdistuin kun kävimme äidin kanssa Roomassa ja palattuamme kotiin painoni oli noussut melkein kahdella kilolla. Vähän aikaisemmin olin käynyt koululääkärillä. Olin syönyt hyvin niukasti sen viikon, sillä pelkäsin vaa'an paljastavan liian ison luvun. Bmi:ni oli 17,2 eikä lääkäri edes välittänyt. Melkein raivostuin mutta samalla olin iloinen kun sain säilyttää salaisuuteni. Illalla itkin peilin edessä. Sehän tarkoitti että olen läski kun lääkärikään ei välittänyt.

Tammikuu sai elämäni romahtamaan. Eräs aamu meillä oli vanhojen tanssiharjoitukset, kaaduin ja polvilumpioni meni sijoiltaan. Se oli elämäni hirvein kokemus. Näin jälkikäteen uskon pyörtyneeni sillä minulla ei ole mitään muistikuvaa kaatumisestani. Ambulanssitäti kyseli mitä olin syönyt aamupalaksi kun verensokerini oli vain 3,5. Valelhtelin. Todellisuudessa olin ehkä syönyt vain puolikkaan mangon, leivän olin heittänyt roskiin. Edellisenä päivänä olin syönyt ehkä 600 kaloria. Hassu miten syömiset ovat jääneet näin hyvin mieleeni.



sunnuntai 9. joulukuuta 2012

9. joulukuuta


leivoin suklaamuffineita. En kuitenkaan maistanut valmiita luomuksiani, vaikkakin suuhun pari suklaapalaa menikin. läski läski läski

Vietimme leffailtaa kaveroporukalla. Tytöille näytti muffinit maistuvan oikein hyvin. Onneksi muistin pitää suuni kiinni ihmetellessäni kuinka muut pystyvät syömään niin paljon ja ilman ongelmia. Oli karkkia, suklaata, sipsejä, muffinseja, jäätelöä ja limua. Oli minullekin varattu viinirypäleitä ja porkkanoita, mutta ennen kuin olin saanut päätettyä että uskaltaisinko ottaa yhden, ne olivatkin jo päätyneet parempiin suihin. "Ottaisit nyt yhden muffinsin" Ei, ei, ei missään nimessä.  Siemailin vesilasiani ja kuvittelin sen olevan limua samalla kun lautanen edessäni pysyi koskemattomana. Yritin vältellä muiden katseita, mutta en voinut olla vaivautumatta. "Mitäköhän toikin aattelee kun se ei syö? Luuleeko se olevansa jotenkin parempi kuin me muut..."

Jäin kaverilleni yöksi jottei minun tarvitsisi syödä iltapalaa tai aamiaista. Söin kuitenkin aamulla banaanin ja omenan. läski. Eilen aamiaiseksi riitti yksi banaani. Miksi tänään piti vielä lisäksi syödä omena? Ja olisinhan mä voinut olla kokonaan syömättäkin. Yöllä mahaan sattui vaikka se ei mitenkään enää voinut olla täynnä. Enhän minä syönyt mitään kuuden jälkeen.

Olihan minulla ihan kivaakin. Vaikka istuinkin suurimman osan ajasta ihan hiljaa. Ja mitä väliä että yöunet jäivät hieman lyhyiksi, ei patja lattialla mitenkään liian epämukava ollut ja nukunhan minä kotonakin huonosti. Tänään pitäisi vielä saada essee kirjoitettua. Huomenna alkaa abien teemaviikko. Great. Sehän tästä vielä puuttuikin. Voisinko jäädä kotiin koko viikoksi?

lauantai 8. joulukuuta 2012

sanoja lainassa

Kuten huomaatte mulla ei ole parempaakaan tekemistä perjantai-iltana. Tässä yksi päivä aloin miettimään sitä, kuinka monta postauksen otsikkoa olen oikein keksinyt jostain biisistä. En jaksanut alkaa laskemaan kaikkia, mutta niitä oli kyllä monta. En ole ikinä kuunnellut mitenkään erityisen paljon musiikkia, autossa ja tallilla sekä välillä kotona radio kylläkin on päällä. Olen kuitenkin huomannut, että mieleeni saattaa jäädä pätkiä biiseistä jotka juuri sillä hetkellä kuvaavat oloani tai elämääni. Ihan sama minkälainen se kappale on, ne sanat saattavat jäädä mieleeni pitkäksikin aikaa. On niin helpottavaa kun joku muu osaa kuvailla miltä sinusta tuntuu eikä tarvitse itse omia ajatuksia sanoiksi pukea

Alle listasin nyt otsikoita jotka olen ottanut jostain biisistä. Otsikkoa painammalla pääsee kuuntelemaan kyseistä kappaletta. Nämä eivät mitenkään kuvaa musiikkimakuani, vaan juuri sillä hetkellä kun olen postausta kirjoittanut minusta on tuntunut että tämä pätkä sopisi otsikkoon. Tsemppiä vaan sille joka jaksaa kahlata tämän postauksen läpi!


gotta get up and try try try


girl skinny, skinny, not eating at all

 some die young


I'm building it up, to brake it back down


elämä ei paremmaksi muutu ellei sitä paremmaksi tee


I could really use a wish right now


Everybody's got a dark side


I may need some help to live with myself

this is how I feel


Tämä tauti vei järjen, vaikka vastaan taistelin

I'm a (fucking) mess


elämä on lyhyt, eikä hän ollut vielä löytänyt sitä mitä hän on etsinyt



The quiet scares me 'cause it screams the truth


stupid girl


mä tarvitsen mun haavoja ja kipu korvaa ystävän


i learned to live, half alive



mukavaa viikonloppua teille

stay strong, you can do it

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

se siitä lupauksesta

menin sitten melkein heti oksentamaan. Siis olen niin ylpeä itsestäni...




läski epäonnistunut läski läski läski...

Ja myöhemmin kuitenkin söin neljä suklaakeksiä. well done girl!


Eräs tärkeä ihminen sai minut ajattelemaan sitä kuinka sairas minä oikeastaan olen. Harvoin tunnen tai ainakaan myönnä olevani sairas, mutta mietin kuitenkin että jos joku kuulisi mitä pääsäni liikkuu minua pidettäisiin varmaan ihan hulluna.

Ja olen todella huonolla tuulella sillä sain äsken tietää että mun hyvät ystävät lähtivät tänään ulos tuulettumaan eikä mua taaskaan pyydetty mukaan. Okei olisin varmaan kieltäytynyt mut kuitenkin. Kuka nyt sun seuraas kaipaisi?! Ärsyttävintä on se, että siinä porukassa on mun tosi tosi läheinen kaveri jota näen aivan liian harvoin ja mä ainakin luulin et se on paljon parempi kaveri mun kaa kun niitten muiden. Ja viime viikolla kun kysyin jos me voitais nähdä niin se ei maininnut sanaakaan tästä bileillasta.

Olen yksinäinen, lihava, ruma ja ällöttävä. Parempi vaan, että pysyn neljän seinän sisällä loppu elämäni.



täytyy nyt vain rittää kovemmin. Syödä vähemmän ja laihtua. Se on ainoa asia mitä haluan.

kiitos ja kumarrus
- nelly

tiistai 4. joulukuuta 2012

not so sweet dreams

Halusin niin tulla tänne kirjoittamaan jotain kivaa ja kertoa kuinka hyvä fiilis mulla on, mutta ei.



Jääkausi tuolla ulkona saa minut huonolle tuulelle ja ahdistuneeksi, huomaan valittavani siitä lähes koko ajan. Ulkona meinaan jäätyä, sormia ja varpaita palelee jopa sisällä. Kadut ovat todella liukkaat ja kuljen sydän kurkussa kun pelkään kaatuvani. Onnistuisin varmaan samaan siinä rytäkässä polvilumpioni taas sijoiltaan.

Tällä hetkellä istun kuitenkin suht tyytyväisenä sängylläni, one piece päällä ja tukka märkänä, ja sormet naputtelevat hiljaa päässäni leijailevia ajatuksia. Ei tämä päivä ollut todellakaan huono, päinvastoin ihan hyvä, iso kiitos siitä ihanalle Sugarille

Psykatädin tapaamiset tällä viikolla olivat kaukana hauskasta. Niin, olenkohan ikinä ollutkaan sitä mieltä että siellä olisi kivaa? Puhuttiin jälleen oksentamisen ja laksatiivien haitoista, aterioiden väliin jättämisestä, laihuuden ihannoinnista ja nälkiintymisen oireista. Aamupalalle keksittiin vaihtoehtoja ja vedettiin entistä tiukempi linja. Äitini myös tietää tällä hetkellä jo sellaisia asioita jotka olisin halunnut pitää omana tietonani. No, ei ainakaan enää tarvitse salailla ihan kaikkea.


Joulukuun kunniaksi tein pienen lupauksen. Yritän nyt todellakin olla oksentamatta ja käyttämättä laksatiiveja. Varsinkin noista laksoista ei ole mitään hyötyä, ne eivät auta ja saavat kehon ihan sekaisin. Paniikin hetkellä sitä on vain niin vaikea muistaa. Saa nähdä miten käy eli pystynkö pitämään lupaukseni.

Tänään olen syönyt
08: jogurtti, alle 1dl puuroa, teetä
16: ruissämpylä + margariini ja juusto, omena, kahvia
20: 50g kanaa, 1,5dl täysjyväriisiä, kurkkua ja tomaattia

yhteensä ihan kamalan paljon liikaa. anteeksi



Nyt kyllä väsyttää jo hieman kun suurin osa päivästä on mennyt kävellessä ympäriinsä. En kuitenkaan voi vielä mennä nukkumaan. En voi, en uskalla, en saa. Olen nukkunut viime yöt niin huonosti. Näen painajaisia ja heräilen vähä väliä. Päätin etten mene aamulla hissantunnille joten voin nukkua hieman pidempään. Jos nyt edes saan nukuttua.

lauantai 1. joulukuuta 2012

joulukuu


Jos olisin vielä pieni olisin aivan innoissani että se on nyt täällä. Nimittäin joulukuu. Nyt kuitenkin suhtaudun siihen sangen epäilevästi. En tiedä miten päin minun pitäisi olla. Se pieni tyttö jossain sisälläni riemuitsee, mutta minä jo ahdistun kun vain mietin notkuvaa joulupöytää. No ainakin maisema on jouluinen. Täällä on satanut tosi paljon lunta.

Tänään sai myös avata joulukalenterin ensimmäisen luukuun. Ja kyllä, minulla on kalenteri! Olenko minä kahdeksan vai kahdeksantoista? Viime vuonna avasin pari luukkua ja loput suklaista päätyivät muffinssitaikinaan. Parempi että syön yhden suklaan päivässä (eihän yksi pala koko maailmaa kaada, eihän?) kuin että ahmisin ison kasan. Tämä on haaste, kyllä mä pystyn nauttimaan kalenterista niin kuin pienenä tein ja ahdistumatta.


Eilen jouduin lähtemään kouluun kahdeksaksi. Ei olisi yhtään huvittanut. Minulla oli kaksi tuntia historiaa putkeen jonka jälkeen lähdin kotiin syömään lounasta. Aamupala oli jo jäänyt syömättä, sillä en vain pystynyt syömään sitä niin aikaisin. Lumipyryssä en sitten jaksanut lähteä enää viimeiselle tunnille takaisin kouluun vaan pukeuduin lämpimästi ja lähdin tallille.

Ja nyt keittiöön tekemään juures- bataattisosekeittoa. Nami nami.

Suunnittelin tekeväni joulukuulle ehkä pari erikoispostausta. Saa nähdä mitä keksin.
Toivottavasti tästä tulisi hyvä kuukausi meille kaikille!