yksinäisen keijun tarina

En todellakaan tiedä mistä tämä kaikki alkoi. Jokaisella sadulla on kuitenkin alkunsa joten jostain minun on vain aloitettava. Papereissa diagnoosien joukossa taitaa lukea että oireilu alkoi viime vuoden puolella, mutta se nyt ei ole ihan koko totuus.

Pienenä olin aina todella laiha. Joka ikinen kerta kun minut punnittiin kauhisteltiin sitä miten vähän mä painan. Minun käskettiin syömään enemmän, mutta en mä voinut. Mä söin jo niin paljon kuin mä vain jaksoin. En oikeastaan ikinä välittänyt karkista tai kakuista, suklaata mä inhosin, mutta ruokaa mä söin todella paljon. Välillä aikuiset nauroivat ja ihmettelivät kuinka monta napaa mulla oikein on kun mä voin syödä niin paljon. Lisäksi ymmärsin hyvän ruoan päälle. Kun muut ikäiseni söivät lihapullia ja ranskalaisia vedin itse aikuisten pöydässä blinejä. En vielä silloin tajunnut kuinka onnekas mä olin. Sain syödä mitä vain ilman huolta lihomisesta. 

Ensimmäiset "oikeat" muistot ovat ala-aste ajoilta. Olin ollut iloinen ja reipas lapsi, ssatoin helposti pomottaa muita ja ensimmäisellä luokalla olin varmasti luokan kuningatar. Pikkuhiljaa kuitenkin vetäydyin kuoreeni.

Ala-asteella olin iloinen kun olin pitempi kuin kaikki muut. Sain edelleen kuulla siitä kuinka laiha mä olin. "Sä olet vain luuta ja nahkaa" oli hyvin tavallinen kommentti. Muistan itse jo silloin ajatelleeni että en omista ollenkaan lihaksia, olen vain läski, luuta ja nahkaa. Tajusin kuitenkin olevani laiha, mutta taustalla pelko lihomisesta kasvoi koko ajan. Nyt myöhemmin olen saanut kaveriltani kuulla kuinka viidennellä tai kuudennella luokallani olin seissyt peilin edessä ja vannonut etten ikinä halua lihota ja tulla samanlaiseksi kuin äitini. Minun olisi tehtävä jotain etteivät reiteni ja takamukseni leviäisi ja haluaisin kapean vyötärön.

Ala-asteen loppupuolella pitkäaikainen bestikseni teki minulle todella ikävän tempun ja murruin hetkeksi ihan täysin. En kuitenkaan näyttänyt surani ja pahaa oloani vaan olin se iloinen ja hymyilevä tyttö joka olin aina ollut. Muutama vuosi myöhemmin annoin hänelle anteeksi, mutta en ole ikinä unohtanut tapahtunutta vaikka olemme edelleen ystäviä.

Yläastetta jatkoin samassa koulussa joten muutos ei ollut suuri, mutta itsetuntoni ei ollut enää lähelläkään ala-asteen alkuaikojen tasolla. Seiskalla sain varmaan ensimmäisen kerran tietää mitä bmi oli. Olin tyytyväinen kun olin selvästi alipainon puolella (en tiedä, saattoi kyse olla jopa merkittävästä alipainosta). Jostain olin kuitenkin kuullut, että ei ole olemassa lasten painoindeksitaulukoita joten olin epävarma olinko sittenkään niin laiha kuin mitä minulle uskoteltiin. Lisäksi vihasin olla melkein kaikkia kavereitani päätä pidempi ja toivoin etten enää kasvaisi.

Seuraavana kesänä päätin aloittaa kuntoilemisen. Aloin käymään melkein joka aamu pienellä lenkillä. Kohta huomasin, että täydellä vatsalla on ikävä juosta joten kohta aamiaiseni koostuikin pelkästä lasillisesta appelsiinimehua. Iltapäivällä saatoin kuitenkin syödä pullaa tai jäätelöä melkein hyvällä omallatunnolla. Riparille mennessäni minua harmitti etten voinut jatkaa lenkkeilyä ja viisi ateriaa päivässä aiheutti pientä ahdistusta. Muiden mussuttaessa kakkua välipalalla söin vihanneksia tai hedelmiä. Iltaisin huonekaverini ihmetteli kun minun oli pakko tehdä sata vatsalihasliikettä.

Koulun alkaessa lenkkeillyt olivat jo jääneet, mutta jostain keksin ryhtyä kasvissyöjäksi. Äiti kuitenkin suostui vain siihen, että söisin kasviruokaa vain koulussa. Minusta se oli parempaa kuin koulun läskisoosi ja toivoin salaa laihtuvani samalla hieman. Kasilla voin ajoittain henkisesti todella huonosti ja yläasteelta asti olen usein kipeenä. Silloin taisin myös ensimmäisen kerran viilellä, yksi luokkakaveri taisi kerran nähdä säälittävät kevyet jäljet ranteessani mutta ei onneksi puuttunut asiaan.

Ysillä aloin pukeutumaan isoihin ja löysiin paitoihin, huppareihin ja neuleisiin. Minulla on kasilta/ysiltä ehkä kahdet tai kolmet farkut/farkkulegginsit jotka vielä sopivat. Ehkä en ole lihonut niin paljon kun olen kuvitellut? Tai sitten olin jo silloin lihava tai ne ovat venyneet ihan hirveästi. Jos juhlimme porukalla olin yleensä se joka uskalsi juoda eniten ja vain silloin saatoin olla hieman kovaääninen. Tätä vaihetta ei kuitenkaan kestänyt kovinkaan kauan ja kohta häpesin silmät päästäni kun ystäväni sekoilivat kännissä. Kohta huomasin kouluaamun alkavan tupakalla, mutta tajusin lopettaa ajoissa. Kokonaan en ole vieläkään tästä huonosta tavasta päässyt eroon...

Ystävänpäivän tiennoilla 2010 saapui hevoseni Suomeen. Muistan kirjoittaneeni päiväkirjaani että "en tiedä mitä olisin tehnyt ellen olisi saanut silloin omaa hevosta", ensimmäiset masennusoireet taisivat tulla silloin ja itsetuhoisia ajatuksia oli ajoittain. Hevosen kanssa jalat kuitenkin pysyivät maassa ja elämäni muuttui ainakin vähäksi aikaa paremmaksi. Olen aina ajatellut että hevosten kanssa puuhailu on ainakin minulle parasta terapiaa. Silloin en murehdi muita asioita.

Vähän ennen kuin yläaste loppui äitini löysi osan päiväkirjastani ja luki sitä. Vanhempani saivat tietää kännisekoiluistani, tupakanpoltosta ja viiltelystä. Jälkimmäisen väitin olevan vain vitsi eikä ollenkaan totta ja äitini uskoi sen. Luottamus kuitenkin katosi molemmin puolin ja vietin kiltisti viikonloput tallilla. Paha olo alkoi kasvamaan pikkuhiljaa sisälläni takaisin. 

Lukio alkoi. Ensimmäiseltä vuodelta minulla ei jostain syystä ole hirveästi muistoja. Muistan kuinka halusin näyttää mahdollisimman hyvältä ensimmäisenä koulupäivänä joten kesäloman viimeisen viikon vähensin hieman syömisiäni. Kaveriporukkani laajeni, mutta tunsin olevani ulkopuolinen kun minua ei hirveästi bilettäminen kiinnostanut. Jos menin, istuin suurimman osan illasta ulkona polttamassa, siitä eivät kaikki ystäväni pitäneet. Muistan vieläkin kuinka ystäväni poikaystävä epäili minulla anoreksiaa kun usein piilouduin isoihin huppareihin. Lempparini oli (ja taitaa olla edelleenkin) hooämmän miestenosastolta ostettu L-kokoinen huppari... Nauroin kommentille, mutta hiljaa itsekseni pidin sitä kohteliaisuutena ja hartaasti toivoin sen olevan totta. (en siis todellakaan pidä anoreksiaa toivottavana tilana, haluan vain edelleenkin olla laiha).

2011. Päätin alkaa laihduttamaan. En enää kestänyt peilistä tuijotukseen vastaavaa mursua. Eksyin internetin maailmaan ja löysin laihdutus- ja syömishäiriöblogit. Kesällä aloitin 100 päivän diettini. Jätin aamupalan väliin ja lounaankin usein korvasin kivennäisvedellä ja omenalla. Illalla sitten söinkin kahden edestä. Koko loman stressasin jo vanhojen tansseja. Mietin kenen kanssa tanssisin ja minkälaisen mekon haluaisin. Jo ala-asteen ensimmäiseltä luokalta olin haaveillut prinsessapäivästäni. Kuitenkin ehdi jo miettiä että jättäisin tanssit väliin kun pelkäsin että minulla ei olisi paria ja että näyttäisin valtavalta norsulta mekossani. Ilmoittauduin kuitenkin kurssille ja tein lupauksen että tanssipäivänä painoindeksii olisi 17 tai alle. Eihän siihen edes kovin pitkä matka ollut. Olinhan vieläkin alipainoinen. Mekkokauppaan mennessä uskoin olevani kokoa 40. Suu loksahti auki kun minun päälle laitettiin 34 ja se oli muuten sopiva mutta aivan liian lyhyt. Päässäni mietin, että helmikussa mekkon pitäisi olla liian iso.

Syyskuussa kirjoitin ensimmäisen postaukseni blogiini. Tiedostin syömiskäyttäytymiseni olevan kaukana normaalisti ja terveellisestä. Minulla oli viikkoja jolloin söin "vain" 600-1000 kaloria ja toisinaan paastosin. Välillä jouduin menemään kesken valmennuksen vessaan kun vatsani oli sekaisin. Painoni laski hyvin hitaasti, mutta minusta tuntui, että minä hallitsen ruokaa. Olin onnellinen vaikka jokainen juhla tai perheateria meni pilalle kun vain mietin kuinka paljon uskallan syödä. Ahdistuin kun kävimme äidin kanssa Roomassa ja palattuamme kotiin painoni oli noussut melkein kahdella kilolla. Vähän aikaisemmin olin käynyt koululääkärillä. Olin syönyt hyvin niukasti sen viikon, sillä pelkäsin vaa'an paljastavan liian ison luvun. Bmi:ni oli 17,2 eikä lääkäri edes välittänyt. Melkein raivostuin mutta samalla olin iloinen kun sain säilyttää salaisuuteni. Illalla itkin peilin edessä. Sehän tarkoitti että olen läski kun lääkärikään ei välittänyt.

Tammikuu sai elämäni romahtamaan. Eräs aamu meillä oli vanhojen tanssiharjoitukset, kaaduin ja polvilumpioni meni sijoiltaan. Se oli elämäni hirvein kokemus. Näin jälkikäteen uskon pyörtyneeni sillä minulla ei ole mitään muistikuvaa kaatumisestani. Ambulanssitäti kyseli mitä olin syönyt aamupalaksi kun verensokerini oli vain 3,5. Valelhtelin. Todellisuudessa olin ehkä syönyt vain puolikkaan mangon, leivän olin heittänyt roskiin. Edellisenä päivänä olin syönyt ehkä 600 kaloria. Hassu miten syömiset ovat jääneet näin hyvin mieleeni.