Kahden todella hyvin menneen viikon jälkeen, viime viikko oli selvästi vaikeampi. Mieliala oli matala ja motivaatiota oli vaikea löytää. Jo se että huomasin, että nyt menee vähän huonommin sai olon huonommaksi. Halusin niin kaiken menevän hyvin, ainakin parempaan suuntaan. Heti moitin itseäni, kun meni huonommin. Aina pitäisi mennä paremmin, teen elämästä (ja näköjään nyt myös paranemisesta) suorittamista ja sätin itseäni epäonnistumisista. Kun kerran menee paremmin ei saisi lipsahduksia ja takaiskuja tulla. Tiedän, että ne kuuluvat elämään ja ettei paranemisen tie ole kuopaton tai mutkaton, mutta en vain voi itselleni mitään.
En halunnut tulla viime viikolla kertomaan, että minulla ei mene niin hyvin. Minulla oli riittävästi mietittävää itsekseni. Ja tavallaan en haluaisi purkaa tänne aina niitä huonoja olotiloja.
Eilen päätin, että tästä viikosta tulee parempi. En antanut itselleni muita vaihtoehtoja.
Jottei tästä postauksesta tulisi liian masentunut vaikutelma täytyy kertoa jostain hyvästäkin. Sen parin viikon aikana kun minulla meni paremmin haastoin itseäni kunnolla. Yritin kahmia alas ruokia sieltä kiellettyjen hyllyltä. Söin pullaa ja porkkanakakkua. Vielä itselleni pelottava asia oli pasta. En edes muista milloin olisin sitä viimeksi ihan omasta valinnastani ja tahdostani syönyt. Ja nyt minä tein sen enkä edes kuollut!
Vaikka välillä menisikin huonommen ei se ole maailmanloppu. Siitä täytyy vain ottaa opikseen, yrittää uudestaan. Periksi en voi antaa.
Tällaisen sillisalaatti-postauksen jälkeen lopuksi vielä motivaatiolause
"Happiness depends upon ourselves," stated by Aristotle
