perjantai 29. marraskuuta 2013

hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät



En ainakaan itseni kohdalla voi puhua mistään ihmeparantumisesta vaikka minulla meneekin jo paremmin. En toki uskonutkaan, tai edes toivonut, täyskäännöstä ja yhdessä yössä tapahtuvaa muutosta ja paranemista.

Hetkittäin jopa tunnen olevani valovuoden päästä esimerkiksi vuoden takaisesta. Tottahan se on, ainakin osittain. Välillä meinaa vain usko loppua ja pelko ottaa ylivallan. Turhauttaa, etten pysty parempaan. Turhauttaa, että annan välillä syömishäiriön viedä minua kuin märkää rättiä. En aio kuitenkaan antaa nyt periksi. En vain voi. Ei ei ei. Ainoa tie on eteenpäin.

Tämä ei todellakaan ole minulle helppoa.
Ahdistusta ja pelkoa. En vieläkään usko ja luota siihen, että voisin syödä normaalisti paisumatta sata kiloiseksi. Pystynkö muka minä parantumaan tästä? Makaan sängyssä monta tuntia saamatta unta kun ahdistaa niin paljon. Satan syödä palan kakkua hymyissä suin, mutta sisälläni käyn loputonta kamppailua. Syömättömyys tai oksentaminen ei saa enää ollu vaihtoehto.

Muutama askel eteenpäin, toivottavasti ei kovin montaa taakse.
Muutos ei tapahdu hetkessä, kyseessä on todennäköisesti pitkä ja hidas prosessi. Päivä päivältä olen kuitenkin lähempänä -tähän pitäisi olla jotain hienoa, positiivista ja fantastista- tavallista ja tervettä elämää.

Pienin askelin.
Hitaasti, mutta varmasti.
toivottavasti




sunnuntai 24. marraskuuta 2013

sunnuntain ajatuksia

Päivät vain sujahtavat ohi huomaamatta. Tuntuu siltä, kuin aika olisi välillä pysähtynyt, sitten kirjaudun bloggeriin ja huomaan, että viime postauksesta onkin kulunut aivan liian paljon aikaa.

Oikeastaan minulle kuuluu hyvin. Melkein voisin sano, että mulla menee paremmin kuin pitkiin aikoihin. Vaikka tässä on ollut hieman terveydellisiä ongelmia (jotka eivät oikeastaan liity mitenkään syömishäiriöön) olen jaksanut olla positiivinen ja hyvillä mielin.

Olen vihdoin päättänyt ihan oikeasti parantua. Olen sanonut niin varmaan monta monta kertaa aiemmin, mutta tällä kertaa olen tosissani. Aion todella antaa parantumiselle mahdollisuuden, enkä vain "mukaparantua".

On vaikeaa, ahdistaa, pelottaa ja vaikka mitä muuta, mutta jo lyhyessä ajassa olen huomannut muutosta parempaan. Melkein joka toinen minuutti tekisi mieli luovuttaa ja perääntyä, mutta en aio sen antaa tapahtua.

Kaiken tän paskan jälkeen ansaitsen olla onnellinen. Haluan nauttia elämästä, enkä halua menettää enää yhtään hetkeä sairaudelle.



perjantai 15. marraskuuta 2013

luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu

Anteeksi hiljaiselo. Kirjoittamisenn tuli hieman enemmän taukoa, kuin mitä olin suunnitellut.

Viime viikko oli todella vaikea ja sain tsempata tosissani.
Nukkuminen oli todella vaikeaa ja sain vain muutaman tunnin yössä nukuttua. Ruokahalu katosi melkein kokonaan.

Ahdistus on moninkertaistunut ja tunnen olevani jälleen masentuneempi. Keskittymiskyky on nollassa enkä ole jaksanut oikein mitään. Kuitenkin olen täyttänyt päiväni ohjelmalla, juossut paikasta toiseen, jotta saisin jotain muuta ajateltavaa.

Nyt kuitenkin näyttää jo hieman valoisammalta. Olen tällä viikolla todella yrittänyt tehdä parannuksia syömisen suhteen. Muutenkin asiat näyttävät hiljalleen ehkä loksahtavan paikalleen. Ihmeitä ei kuitenkaan hetkessä tapahdu


Tulin siis vain ilmoittamaan olevani elossa.
Kirjoitan kunnolla paremmalla ajalla ja inspiraation kanssa.
Hoito (part 2) on ainakin tekeillä ja valmistuu toivottavasti jossain vaiheessa. Toivomuksia postausten suhteen saa esittää, yritän toteuttaa ne parhaani mukaan!:)