maanantai 27. helmikuuta 2012

mässäilyä ja kateutta

Tänään epäonnistuin taas. Sekä eilen söin aivan liikaa. Eilen ei aamupalaa. Ei lounasta. Sitten söin puoli pussia Susu-paloja ja ja suklaakakkua. Lisäksi toki iltaruoka. Hyi minä. Mä ihan ällötän itseäni. Tänään vähän jogurttia aamupalaksia, pinaattilettuja koulussa. Kotona sitten pullaa ja ihan normaali iltaruoka. Fyssarilla kuluttamani kalorit eivät paljon lohduta.

Mä haluaisin tehdä jotain enkä vaan istua kotona homehtumassa. Mua niin ärsyttää tää polvi kun en voi oikein tehdä mitään. Haluaisin päästä bilettämään. En oikeastaan haluaisi nähdä mun "ystäviä", haluan ehkä vain syyn vetää pää täyteen. Anteeksi kun mä vaan valitan koko ajan.

Mä en oikein enää keksi mitään järkevää kirjoitettavaa. Haluaisin vaan tulla tänne kertomaan siitä kuinka onnistuin ja olin syömättä koko päivän. Mä vaan oon niin huono etten onnistu. Mulla ei ole yhtään itsehillintää. Huomenna mä oikeastin yritän olla parempi.

Meillä oli tänään koulussa ruokapöydässä tosi kiinnostava (lue: mielestäni epämukava) keskustelu anorektikoista. Kuuntelin sivusta kuinka muut selittivät sitä minkälaiset anorektikot ovat. Mä en oikein tiennyt mitä sanoa. Mulla ei todellakaan ole mitään anoreksiaa sillä syön kuin possu, mutta jokin syömisvammailua myönnän harrastavani. Se koko keskustelu sai vaan oloni tosi epämukavaksi ja mä olisin vaan halunnut juosta vessaan oksentamaan. Lisäksi oli puhetta yhestä meidän koulun tytöstä joka on laihtunut tosi paljon (mut ei se vielä nyt mikään tosi laiha ole). Muut väittelivät sitä, että onko sillä anoreksia vai onko se muuten vaan vanhojen tansseja varten laihduttanut. Siis huoh mua ärsytti. Mä tiedän että olen huomiota kerjäävä ja tosi pinnallinen, mutta haluaisin itse olla se tyttö josta kuiskitaan miten laiha siitä on tullut. Saatoin ehkä olla hieman kateellinen. Taas taisi mennä hieman valituksen puolelle. Anteeksi.

 Nyt mun todellakin pitäisi mennä nukkumaan. Aamulla mun pitää vielä ehtiä tehdä yksi äikän tehtävä jonka mä olin unohtanut kokonaan.
Öitä keijukaiseni<3

perjantai 24. helmikuuta 2012

paljon sanottavaa, vähän kerrottavaa

Hassua miten mielentila saattaa muuttua näin nopeasti. Yhtenä hetkenä hirttää itseni, seuraavana olen aivan rauhallinen ja pystyn jopa hymyilemään. Alan kohta epäilemään et mulla on joku mielialahäiriö tai varmaankin joku isompi ongelma. Tällä hetkellä pystyn melkein jopa vitsailemaan itsestäni. En taidakaan olla vielä ihan selvin päin. 

Yhtäkkiä mulle vaan tuli sellainen olo et mä haluan sittenkin purkaa ajatuksiani viime viikolta. Kaikki vaan tuntuu niin sekavalta vaikkei oikeastaan mitään ihmeellistä olekaan tapahtunut.

Viime viikko oli aika kiireinen. Alkuviikosta mä kävin laitattamassa ihanat rakennekynnet. Mun kynnet eivät yksinkertaisesti kasva mihinkään ja jos ne kasvaa ne halkeaa heti. Mä jouduin jäämään pois suomentunnilta ja mä sanoin meneväni lääkäriin. Ihan kun mä en ramppais ihan riittävästi ihan oikeasti. Koko viikolta mulla on varmaan viisi poissaoloa (onneksi yksikään ei ole wilmassa) kun olin hoitamassa kaikenlaisia wanhojen juttuja. Torstainakin mä en mennyt katsomaan abien juttuja ja menin vasta yhdeksitoista kouluun. Sitten mä olinkin koristelemassa jumppasalia kolmeen asti ja neljältä meillä alko kenraaliharjoitukset. Kotona olin seitsemältä. Niinhän siinä kävi etten mä voinut tanssia olenkaan. Hyvä jos pystyin edes seisomaan paikallani ilman keppejä. No mulle oli sitten keksitty kaikkea kivaa tekemistä, mutta suurimman osan päivästä mä vaan istuin tuolilla katsomassa muiden tanssia. Onneksi sain kuitenkin laittaa mekkoni päälle, pääsin limusiini ajelulle, ilalliselle ja jatkoille. Kuitenkin mulla oli koko ajan jotenkin vaivautunut olo, minusta tuntui siltä etten oikein kuulunut joukkoon. Illallinen oli myöskin ihan kamlaa. Mun oli tosi vaikea syödä, mä en vaan pystynyt kun siellä oli niin paljon ihmisiä. Ja jatkoilla mä jouduin koko ajan varomaan ettei joku tule ja tönäise mua kumoon tai potkaise mun jalkaa. Tavallaan se päivä oli ihan kiva, toisaalta aivan painajainen.

Tällä viikolla mulla on siis ollut hiihtoloma. Mä en kestä lomia koska ne ei ikinä ole mulle mitään lomia. AIna tulee syitä miksi mä en voi nukkua pitkään ja sitten loppu päivän istun vaan kotona pyörittelemässä peukaloita. Tällä viikolla mä oon käynyt fysioterapeutilla, kaksi kertaa lääkärissä ja kerran magneettikuvauksessa. Ne jo hetken pelkäs et mun polvesta olisi kuitenkin mennyt jotain enemmän rikkia mut ei siellä ollut muuta kun luu vaan vähän turvoksissa. Joo siis älkää kysykö multa mitä se tarkoittaa, mut ei kai sitten ole mikään paha juttu. Pitää vaan jumpata kunnolla niin pitäisi tämän hirvittävän kivun lähteä pois. Tällä hetkellä mä en tarvii (=saa) käyttää keppejä muuta kuin ulkona. Neljän viikon päästä mun pitäisi toivottavasti päästä taas ratsastamaan. Lihakset on vaan surkastuneet lähes kokonaan ja hermotus ei oikein toimi. Mun jalka ei oikein muista enää miten sen kuuluisi toimia ja miten mun pitäisi kävellä. Mä kävelen ihan kuin pingviini.

Syönyt mä olen kuitenkin aivan liikaa. Pizzaa, pullaa ja karkkia. Alkoholissakin on niin paljon kaloreita. Hyvä minä. Mä on niin oksettava ja kuitenkin mä vaan tungen lisää ruokaa suuhuni. Onneksi en ole kuitenkaan lihonut niin paljon mut kuitenkin liikaa.

Mä sanoin mun äidille hieman epäsuoraan et mä ehkä haluaisin päästä puhumaan psykologille. Mä selitin et se johtuu tästä typerästä vammasta ja kaikesta. Tällä hetkellä mä tarvitsisin ehkä just siihen eniten apua. Mä pelkään kävellä, mä pelkään taivuttaa jalkaani ja pelkään kuollakseni et mun polvilumpio menee uudestaan sijoiltaan. Mun fyssari sano et sillä ei oo koskaan ollut potilasta jolla ei olisi mennyt uudestaan. Mä pelottaa et mä en enää uskalla hypätä esteitä mun hevosen kanssa. Mä en varmaan enää uskalla hypätä pituutta liikkatunnilla, juosta, lasketella tai luistella tai tehdä ylipäätänsä mitään normaalia. Tää on ihan hirveetä. Mä tarvitsisin tällä hetkellä oikeastaan urheilupsykologia, myöhemmin mä voisin mennä "tavalliselle" ja puhua näistä mun toisista ongelmista. 



Tästä tuli nyt vähän tällainen avutuminen, anteeksi siitä. Mun oli vaan pakko saada nää kaikki ajatukset pois mun päästä.

Öitä rakkaat <3
 

painajainen josta en herää

Tällä viikolla mulla oli hiihtoloma. Varsinainen loma, todellinen painajainen. Mä inhoon kaikkia lomia, mut en mä jaksaisi käydä kouluakaan. Tekisi mieli vaan lopettaa koko lukio. Mä en jaksa kertoa mitä mä oon tehnyt, mitä mulle kuuluu, kuinka paljon mä oon syönyt tai lihonut, enkä jaksa kertoa mistään vanhojentansseista. Olen käynyt lääkärissä ja megneettikuvauksessa, mutta en ole vieläkään saanut sitä apua mitä todella tarvitsen. Tällä hetkellä mä vaan voisin tappaa itseni. Istun yksin kotona ensin buranaa, sitten alkoholia. Samalla tavalla kuin viime viikolla. Mä vihaan kaikkia, mutta eniten vihaan itseäni. Miksi mun pitää olla tällainen? Ranteessa uudet jäljet.

Anteeksi kun en nyt vain jaksa. Olen lukenut teidän postauksenne ja päässä miettynyt jo niihin kommentteja. En vaan enää muista mihin olen oikeasti vastannut. 

tiistai 14. helmikuuta 2012

takaisin maan pinnalle

vimme postauksesta kulunut tasan kaksi viikkoa. Hyvä minä. Voisin varmaan yhtähyvin poistaa tän koko blogin... vaikka vieläkin on ollut tosi huonoja päiviä niin tällä hetkellä on varmaan enemmän niitä vähän parempia.
Tavallaan mulla ei ole ollut mitään tekemistä ja sit mä oon ollu kuitenkin tosi kiireinen. Tää viikko menee täysin wanhojen kaikissa valmisteluissa. Eli joo, tän mun polven takia mä en voi tanssia, mut mä oon mukana meidän koulun koristelutoimikunnassa ja juonnan osittain eli tekemistä riittää. Eikä se etten voi tanssia estä minua menemästä päivälliselle (hehe läski kun oon) ja sieltä vielä limusiinilla jatkoille. Kipsin sain pois viikonloppuna ja todellakin toivon et pystyisin perjantaina kävelemään ilman keppejä. Tällä hetkellä mun kävely näyttää ihan pingviinin tepastelulta.

Halusin vain kertoa olevani kunnossa vaikka olenkin tällä hetkellä hirveä läski. Pelkään etten tule mahtumaan mekkooni perjantaina. Yritän nyt syödä niin vähän kuin mahdollista. Mä en halua näyttää mursulta. Vaikka tiedän etä näytän kuitenkin kamalalta vaikka tekisin mitä. 

 

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

syvemmälle pinnan alle

Anteeksi, anteeksi etten ole kirjoitellut mitään. En ole vaan jaksanut, enkä pystynyt tulla tänne kirjoittamaan ettei mulla ole kaikki hyvin. Kiitos, kiitos, kitos teidän kommenteistanne. Vastailen niihin kunhan ehdin.

Itkua en ole enää pystynyt, viimeisin ahdistuskohtaus on vähän liiankin hyvin mielessä. Taidan jo nähdä hieman valoa tunnelin päässä, mutta yksikin harha-askel enkä pääse enää ikinä ylös. Toisaalta haluaisin olla tarttumatta pelastusrenkaaseen.

Tänään yksi puolituttu voivotteli mun puolesta. Se sano leikillään et varmaan tekisi itsemurhan mun tilanteessa. Joo, mikäköhän ajatus mulla on puolet ajasta pyörinyt päässä?

Sitten mun yksi kaveri kerto et se on käynyt jo monta vuotta psykologilla. Mäkin taidan haluta. Mä en vaan pysty. Mä en uskalla.

Halusin tulla vaan kertomaan että olen vielä elossa.