En ainakaan itseni kohdalla voi puhua mistään ihmeparantumisesta vaikka minulla meneekin jo paremmin. En toki uskonutkaan, tai edes toivonut, täyskäännöstä ja yhdessä yössä tapahtuvaa muutosta ja paranemista.
Hetkittäin jopa tunnen olevani valovuoden päästä esimerkiksi vuoden takaisesta. Tottahan se on, ainakin osittain. Välillä meinaa vain usko loppua ja pelko ottaa ylivallan. Turhauttaa, etten pysty parempaan. Turhauttaa, että annan välillä syömishäiriön viedä minua kuin märkää rättiä. En aio kuitenkaan antaa nyt periksi. En vain voi. Ei ei ei. Ainoa tie on eteenpäin.
Tämä ei todellakaan ole minulle helppoa.
Ahdistusta ja pelkoa. En vieläkään usko ja luota siihen, että voisin syödä normaalisti paisumatta sata kiloiseksi. Pystynkö muka minä parantumaan tästä? Makaan sängyssä monta tuntia saamatta unta kun ahdistaa niin paljon. Satan syödä palan kakkua hymyissä suin, mutta sisälläni käyn loputonta kamppailua. Syömättömyys tai oksentaminen ei saa enää ollu vaihtoehto.
Muutama askel eteenpäin, toivottavasti ei kovin montaa taakse.
Muutos ei tapahdu hetkessä, kyseessä on todennäköisesti pitkä ja hidas prosessi. Päivä päivältä olen kuitenkin lähempänä -tähän pitäisi olla jotain hienoa, positiivista ja fantastista- tavallista ja tervettä elämää.
Pienin askelin.
Hitaasti, mutta varmasti.
toivottavasti
