sunnuntai 30. syyskuuta 2012

time to say goodbye

Läski olo...taas vaihteeks.

No en kyllä yhtään ihmettele et miks musta tuntuu tolta, sillä mähän oon isorumailjettäväläskipossu. Syömiset menee päin piparia, joko syön liikaa tai liian vähän. Toisaalta stressaa kun en tiedä kuinka paljon mä painan, mutta toisaalta en yhtään haluaisi varmistusta sille että oon läskistynyt entisestään. Mitkään vaatteet eivät tunnu hyviltä. Ne puristaa ja tuntuvat epämukavilta ja jos yritän valita jotain löysempää, niin näytän entistä isommalta. En saa edes kokeisiin luettua kun vaan mietin kuinka lihava mä oon.

Mut joo... oikeastaan tulin tänne ilmoittamaan että aion pitää pienen tauon. Voin psyykkisesti taas huonommin kuin pitkään aikaan. Mun pitää päättää et mitä mä elämältäni haluan. Haluanko parantua vai pitää tästä sairaudesta kaikesta kiinni. Mä en tällä hetkellä pysty kirjoittelemaan tänne mitään järkevää enkä edes tiedä haluanko avata bloggeria ollenkaan ja lukea muitten blogeja. Tuun ehkä sitten takaisin kun mulla on jotain järkevää ja kivaa kerrottavaa. Tulen sitten kun olen taas laiha. 

Huomaan taas miettiväni eri tapoja joilla voisin päättää tämän naurettavan sadun. Ranteessa on jälleen punaisia viivoja ja huomaan masennuksen tummentavan päiviäni entistä enemmän. Mietin ratikan eteen astumista, sillalta hyppäämistä ja lääkkeiden kanssa sekoilua.
Kuitenkin olen nyt kahtena päivänä ottanut vain puolet lääkkeistäni ja haluaisin lopettaa ne kokonaan. Tämän kuulessaan lääkäri varmaan taas nostaisi annostustani, mutta mieluummin mä sitten vaikka vaihtaisin toiseen lääkkeseen. Tämä ei vaan taida sopia minulle...

Haluan vain olla
laiha
laihempi

onnellinen

kadota 
kokonaan
pois

ja päästää irti

miksi en vaan pysty?

olen liian heikko...
anteeksi

 

tiistai 25. syyskuuta 2012

I'm building it up, to break it back down


Hassua. Mun ensimmäisestä postauksesta oli eilen kulunut vuosi. Outoa miten asiat ovat vuodessa voineet muuttua niin paljon. Toisaalta kaikki on ihan ennallaan ja kuitenkin on tapahtunut niin paljon. Mua surettaa kun mietin mihin mun elämä on mennyt. Ja sit mä nauran sille kuinka typerä ja naivi mä olin.


Mun psyka puhui tässä yks päivä mun äidin kaa. Mä melkein jo luulin et tilanne kotona ehkä parantuis mut se taisi vaan pahentua. Mä niin toivon et voisin jo muuttaa omilleni. Niin... meidän vaaka piilotettiin... Kaikki luulee et mä rampaan sillä useamman kerran päivässä vaikka mä oikeasti oon viime aikoina käyny vaan ehkä kerran viikossa. No näppäränä tyttönä otin mittanauhan käteeni mittasin itseni. Ellen voi käydä vaalla voin ainakin jollain tavalla arvioida lihomista laihtumistani.

Ja toi vaaka-juttu ei ollut edes se pahin. Nykyään mun äiti annostelee mulle ruokaa ja katsoo et mä syön ateriasuunnitelman mukaan. Mua todella ärsyttää, mutta mitäpähän menin hyväksymään ehdotuksen... No ainakaan mä en voi ahmia. Ainoa ongelma vaan on se, että mun äiti ei vaan oikein taida noudattaa tota ateriasuunnitelmaa. Me yrittää huijata mua syömään enemmän.
Eilenkin äiti oli annostellut päivälliseni valmiiksi. Lautasella oli aivan järkyttävän kokoinen pala lohipiirakkaa. Siis anteeksi mitä?! Tämä ei kuulu mun ateriasuunnitelmaan. Tunsin itseni taas pikkulapseksi kun känkkäränkkä iski. Mökötin ja mulkoilin 40 minuuttia lautasta ilman että ruoka suurista toivomuksistani huolimatta olisi vain kadonnut. Välissä ehdin jopa kadota huoneeseeni itkemään. Lopulta mä sain sen annoksen syöytyä. Eihän siihen mennyt kuin tunti...  

Koulunkäynti ei oikeen meinaa tällä hetkellä maistua. Tämä kolmen kurssin suunnitelma ei taida kyllä hirveästi siihen auttaa. Torstaina mulla olisi ollut yksi matikantunti, mutta enpähän mä jaksanut kouluun vain tunniksi raahautua. Perjantaina mulla oli vapaata kun muilla abeilla oli kirjoitukset. Tänäänkin jouduin lähtemään enkusta puoli tuntia aikaisemmin kun minulla oli aika ravitsemusterapeutille ja se jälkeen olin niin väsynyt etten halunnut kouluun enää mennä.
En enää muista että olenko tänne jo kirjoittanut, mutta mun mielestä on ihan kamalaa olla koulussa kun ykkösten joukossa on monta niin laihaa tyttöä. Tunnen joka kerta kateuden pistoksen sydämessäni.

Enää viikko niin lähdemme lomalle. Ei vaan yhtään tunnu siltä. Enää viikko aikaa päästä rantakuntoon.  

Eilen mä näin aivan täydelliset jalat kun olin menossa mun psykalle. Tuntuu ihan kamlalta puhua jonkun jaloista kun en edes muista miltä se tyttö näytti. Ne vaan oli niin laihat, ei mitään ylimääräistä. Toisin kuin mun ihrareidet. Sen (th)inspiroimana muutama kuva loppuun.




lauantai 15. syyskuuta 2012

kuvapläjäys ja 100. postaus!


aamupala
ahdisti, kesti 20min saada jogurtti syötyä


enkun luetun...
juu, aloitin keskeltä enkä alusta


...tämä kiinnosti paljon enemmän


 "kuva sensuroitu"
 Tässä kohtaa piti olla kuva jaloistani kun istuin jumppasalin lattialla, mutta reiteni ja pohkeeni näyttivät niin kamalilta etten kehtaa laittaa kuvaa.


kahvilla


tallille menossa


herra ei oikein malttanut pysyä paikallaan

tuolla on omenoita!

tän näköistä oli kun olimme tulossa kotiin


"iltapala"
kuvasta puuttuu vielä masennuslääkkeeni mirtazapiini


Pahoittelen kuvien huono laatua! Kaikki kuvat on otettu kännykällä sillä en viitsinyt raahata kameraa mukanani. Kultamussukastani (hevosesta) en viitsinyt laittaa tarkempia kuvia. Tiedän olevani vainoharhainen sillä tuskin kukaan minua voisi tunnistaa hevosen perusteella. Varsinkaan kun tuo on ehkä tavallisin hevosenväri...

Kuvat ovat otettu torstaina sekä perjantaina, ja yhdistin ne niin että ne kuvaavat aikalailla jokapäiväistä elämääni. 

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

elämä ei paremmaksi muutu ellei sitä paremmaksi tee

Tämä viikko meni oikeastaan ihan hyvin perjantaihin asti. Viikonloppua on sitten kuitenkin tullut vietettyä syöden enimmäkseen iso kasa leipää ja karkkia. Flunssa ei tunnu vieläkään hellittävän, pikemminkin tuntuu siltä että se on tulossa takaisin. Kurkku on kipeä, nenä ihan tukossa ja tärisen kylmästä vaikka minulla on monta kerrosta vaatetta päällä. Ensi viikolla muilla alkaa kirjoitukset. Minä sen sijaan voisin viettää pari päivää menemättä kouluun. Voisin käydä vaikka leffassa kun niitä lippuja on vielä muutama jäljellä. Tai sitten valittelen flunssaa ja jään kotiin nukkumaan.


Reilu kolme viikkoa enää jäljellä niin lähden viikoksi etelään ja aurinkoon. Tarkempaa kohdetta en taida paljastaa sillä en halua että kukaan voisi tunnistaa minua. Tässä ei siis ole hirveän paljon aikaa enää jäljellä päästä takaisin kesä-/rantakuntoon. Tajusin tänään, että kesällä käytin vain muutaman kerran shortseja ja ne pari kertaa oli meidän omalla pihalla. Mielestäni kesä oli aivan liian kylmä jotta olisin pärjännyt niillä ja vaikka olisikin ollut lämpimämpää en olisi kehdannut kävellä kaupungilla shortseissa.
 

Eilen minua melkein huvitti kun laskin kuinka monta tablettia naamaani vedin. Aamulla perus monivitamiini sekä kalsium ja D-vitamiini tabletit. Illalla eri kellonaikoihin: särkylääke, duact, masennuslääke ja viimeisimpänä vielä laksatiivi. Kyllä mun keho toimii hyvin tämän jälkeen.


Tämä päivä onkin sitten mennyt sohvalla peiton alla maaten ja elokuvia katsellen. Tallille en ole jaksanut lähteä ja minua todella harmittaa tämä flunssan pitkittyminen. En ole edes kunnolla sairas, mutta minulla ei ole oikein voimia nousta edes sängystä ylös. Kysyin kuitenkin itseltäni mahtaako se oikeasti johtua flunssasta vai siitä ettei elämä enää kiinnosta ja haluan vain jäädä sängynpohjalle loppu elämäkseni. Mikään ei huvita enkä jaksa tai haluaisi tehdä mitään. Välillä minusta tuntuu että olisin aivokuollut, mutta ajatukseni eivät vain jätä minua rauhaan. Elämäni on samanlaista päivästä toiseen. En enää edes jaksa yrittää hypätä pois tästä oravanpyörästä. Jos tämä flunssa hellittäisi voisin harrastaa jotain liikuntaa. En oikeasti ole edes kovin innostunut lenkkeilijä, mutta tällä hetkellä tekisin mitä vain päästäkseni ulos juoksemaan ja tuulettamaan ajatuksiani.



Seuraava postaus onkin sitten blogini 100. Ateriasuunnitelma- postaus on jo jonkin aikaa odottanut julkaisua mutta ajattelin ettei se ehkä sittenkään olisi se sadas postaukseni. Mietin että voisin ehkä tehdä "päiväni kuvina"- tyyppisen postauksen kunhan tästä paranen. Muuten kuvamateriaali ei olisi kovin kiinnostavaa. No ehdin sitä nyt sitten miettiä vielä pari päivää.