torstai 10. huhtikuuta 2014

jos sitä nyt edes kerran kuussa kirjoittaisi

Toissaviikolla luulin, että se oli viimeinen käynti psykan luona. Mulle jäi niin outo ja sekava olo, en tiennyt oliko minut hetkeä aiemmin potkittu pihalle. Ahdistus kasvoi isoksi möykyksi vatsassa, puristaen samalla rintaa kasaan. Se viikko oli todella vaikea. Olin hukassa tietämättä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Onneksi sain viime viikolle ajan. Suurin osa kolmesta vartista meni asioiden selvittelyyn. Sieltä lähdin kuitenkin paremmalla mielellä kuin mitä olin ehkä pelännyt.
Seuraava tapaaminen venyy kuitenkin tästä kahden viikon päähän. Olisin samalla voinut melkein yhtä hyvin lopettaa.

Ei mun elämä ole muuttunut oikeastaan miteenkään, samaa vanhaa kehää pyörin edelleen. Kirjoitukset ja lukio on jo ohi, mutta kuitenkin tuntuu siltä, ettei mikään ole muuttunut. En ole vieläkään karistanut syömismörköä kannoilta, vaan kannan sitä repussa mukanani. Ajatukset ja teot ovat keskenään ristiriitaisia, tekisi mieli lyödä päätä seinään kun en saa selvää ajatuksistani tai siitä mistä ne oikein kumpuavat.


Ajatukset jälleen tökkivät ja sormet pysähtyvät näppäimistölle. Tuijotan lasittuneella katseella ulos ikkunasta. Jotain oli kirjoitettava, mutta alun jälkeen pään täytti sumu. Ehkä se yritti estää ajattelemasta liikaa. Tai sitten vain tämä kuume saa aivot ihan hyytelöksi.