Paraneminen
Mitä se on ja mitä se tarkoittaa? Miksi se tuntuu niin vaikealta, lähes mahdottomalta. Valinnan pitäisi olla helppo. Päättääkö roikkua kiinni tässä sairaudessa, joka vie ihan kaiken. Vai päästääkö irti ja valitsee elämän. Valinnan pitäisi olla todella helppo, mutta kun se ei vain aina ole.
Päätän parantua ja seuraavassa hetkessä peräännyn häntä koipien välissä. Näin on käynyt jo monta kertaa. Uskallanko vaiko en. Kyllä ei kyllä ei. Hulluksihan siinä tulee.
Kyllä, olen aivan varma ja valmis päästämään irti tästä syömishäiriöhelvetistä. Kuitenkin minä pelkään, en ole edes ihan varma mitä minä oikeastaan pelkään. Painon räjähdysmäistä nousua? Kontrollista irti päästämistä vai elämää itsessään? Kuka minä olen ilman syömishäiriötä? Mistä löydän sen vanhan minäni, uutena ja vahvempana, vanhempana ja viisaampana? Haluan eroon siitä möröstä ja äänestä, joka asustaa pääni sisällä. Se vain on ollut seuranani niin kauan, että on vaikeaa kuvitella elämää ilman sitä.
Viikonlopun aikana sain kokea, mitä elämä ilman syömishäiriötä voisi olla. Haluan elää. Haluan olla vapaa ja nauttia. Tehdä asioita joita muutkin ikäiseni tekevät. En halua enää miettiä jokaista suupalaa, jokaikistä syötyä ja kulutettua kaloria. Ahdistua herkuista ja kompensoida sen myöhemmin. En todellakaan halua.
Voisin olla onnellinen
Jotkut sanovat, että parantuminen on vain ihan itsestä kiinni. Niinhän se loppujen lopuksi kait on. Pitää vain päättää, että nyt sai riittää. Alkaa syömään normaalisti. Ei saa ruokkia pahaa oloa vellomalla siinä.
Tämä on ainakin itseni kohdalla todella vaikeaa. En ikinä tee lupauksia, joita en voi pitää. Jos päätän jotain niin piru vie teen kyllä sitten myös niin.
Parantumisen kanssa on kuitenkin hieman toisella tavalla.
Jos päätän tai lupaan jotain, se helpommin epäonnistuu. Lupaukset on melkein tehty rikottaviksi. Olen kymmeniä kertoja vannonut sen olevan viimeinen kerta kun oksennan. Ei mene kuin hetki kun jo seuraavan kerran kumarran posliinijumalaa. Silloin ääni käkättää, nauraa voitonriemuisena. Siitähän sait senkin läskikasa! Et sinä niin helposti minusta pääse! Ellet osaa olla syömättä niin hankkiudu nyt edes jotenkin siitä ruoasta eroon!
Ahdistuksen läpi on vain puskettava vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Huonoja hetkiä tulee, tulee niitä vieläkin huonompia jolloin toivoo, että voisi vain kuolla. Paistahaan se aurinkokin lopulta myös risukasaan. Hyviä hetkiä tulee, siitä olen ihan varma. Uskossa on ainakin hyvä elää.
Nyt en voi muuta kuin ottaa haarukan kauniiseen käteeni ja lappaa ruokaa suuhuni. Tähän kun ei oikein ole muuta lääkettä kuin se ruoka. Kuten jo kerran psykalle sanoin
"minulla on suu puhumista ja syömistä varten"
ja se on kyllä niin totta. Mikä älynväläys! Nyt pääsevät molemmat taidot koetukselle. Minä nimittäin aion rämpiä tästä suosta ylös vaikka siihen menisi sata vuotta. Syömishäiriö ei yksinkertaisesti tuo sitä onnea. Nämä vuodet ovat valuneet lähes hukkaan. En ole ikinä riittävän hyvä ja aina on jotain liikaa. Anoreksialle (ja ihan samoin bulimiallekin) on niin pirun vaikeaa olla mieliksi.
Mieluummin olen omissa silmissäni lihava ja onnellinen, kuin riutunut, nälkiintynyt ja onneton. Syömällä säännöllisesti kehoni toimii kuten kuuluukin. Se tietää mikä sille on parhaaksi ja osaa viestittää siitä, pitää vain osata kuunnella.
Haluan tietenkin edelleen olla laiha ja laihtua, mutta ehkä se ei ole maailman tärkein asia.
Niin monta muuta asiaa menee sen edelle.
Tulipas sekava postaus, sekavia ajatuksia
Lopuksi vielä kuva muistutuksena kaikille
