kymmenen päivää läskeilyä, sata päivää laihuutta

Kymmenen päivää edellisestä postauksesta. Mut eipä mulle kuulu mitään ihmeellistä eikä mulla ole oikeastaan mitään kerottavaa. Mä olen syönyt aivan liikaa, paino on noussut eikä millään meinaa enää laskea. Mä niin ällötän itseäni. Tavallaan musta tuntuu et mä en edes yritä olla syömättä. Syöminen toimii jonkinlaisena rangaistuksena. Mulla on huono olo ja sit syön. Sen jälkeen mulla on vielä huonompi olo. Haloo, ei siis mitään järkeä. Aattelin mennä hakemaan apua tähän mun ahmimiseen. Mä en vaan osaa olla syömättä. Mun on pakko pakko pakko laihtua. Huomenna mä onnistun.

Yks päivä mä meinasin ottaa kuvan mun mahasta ja laittaa sen tänne rangaistuksena itselleni. Mä näytin rumaltaläskiltäinhottavaltaläskiltäpossulta. Mut en mä sit kehdannu. Kunhan mä tästä vielä laihdun niin lupaan ottaa sen kuvan. Mun pitäis ottaa pois noi sydämet tuolta bmi boksista. Pitää näköjään aloittaa uudelleen.

Lisäksi mä oon riidellyt mun äidin kanssa parikin kertaa. Mun pitäisi varmaan muuttaa pois kotoa. Pää voisi paremmin ja mahakin pienenisi kun ei olisi varaa ostaa herkkuja. Olisin takuulla onnellisempi.

Mut yhden päätöksen mä olen tehnyt. Mä menen puhumaan ja haen apua. Ensin terkkarille ja sit ehkä jollekin psykologille jos nyt edes pääsen. Mun vaan on niin hiton vaikea puhua mun tunteista ja ajatuksista. Mun pitää varmaan kirjoittaa kirje. Lisäksi mun yks kaveri lupas tulla mun mukaan ja vaikka työntää mut sisälle ellen itse uskalla. Tiistaina mä meen. Mä lupaan sen.

Olette mun keijukaisia. Tunnen itseni jättiläiseksi teidän joukossa. En taida kuulua tänne