28. joulukuuta

Ahdistusta ja itkua.

Kyllä, sain itkettyä pitkästä aikaa, vaikkakin vain muutaman säälittävän kyyneleen. "Haluan kotiin", mutta kukaan ei kuule tai ainakaan ymmärrä. Mietin missä autonavaimet voisivat olla, mutta väsähdän enkä edes jaksa etsiä niitä. Piilotettu uuteen paikkaan jotta en mielen järkkyessä lähtisi yksin ajamaan pimeässä ja huonossa kelissä. Hyvin ajateltu äiti. Olisin saattanut päästää ratista irti ja sulkea silmäni. Olinhan jo taas toivonut kuolevani ja turhaan olin etsinyt tarpeeksi terävää veistä.

Aaton ja joulupäivän mässäilyjen jälkeen olen yrittänyt taas vähentää syömisiä. Ei auta itku tai suunnitelmat paastosta. Pitäisi varmaan olla kuukausi syömättä jotta nämä läskit edes vähän lähtisivät. Odotan jo tavallista arkea vaikka se tarkoittaisikin taas ateriasuunnitelman noudattamista.

Joululahjaksi ostin itselleni oman vaa'an. Ainoa johon voin luottaa ja joka kertoo päivän ihmisarvoni. Olenko huono vai todella huono ihminen. Sen verran jänishousu olen, että taitaa tässä muutama päivä mennä ennen kuin uskallan sen kaapin perukoilta kaivaa esiin. Itsesuojeluvaisto varoittaa sydänkohtauksesta ja hermoromahduksesta. Ehkä huomenna tai ylihuomenna. Tai ehkä vasta ensi vuoden puolella.

Vanhemmilta sain taas ison kasan lahjoja. Enhän minä millään ansaitsisi niin paljon, huono huono tytär. Muumimuki olisi riittänyt aivan mainiosti. Ei ne lahjat jouluani paremmaksi tee. Ei mikään tältä ahdistukselta pelasta. Antavat minulle vain huonon omantunnon. Hiljainen ääni kuiskaa, kuinka vanhempani ovat aina yrittäneet ostaa rakkauttani, hyvittää tekojaan. Pilalle hemmoteltu kakara.
Ystävätkin olivat muistaneet minua. Kiitos, kiitos rakkaat. Olette ihania. Miten minä osaisin olla yhtä ihana?

Vain muutama päivä jäljellä tätäkin vuotta. Aika tehdä uudet  lupaukset vaikkakin taidan tyytyä vanhoihin. Ehkä seuraavana vuonna saisin vihdoin pidettyä lupaukseni. Voi, olisimpa vuosi sitten tienyt mitä tämä vuosi toikaan tullessaan. Olisin ehkä valinnut sanani hieman paremmin.