I'm building it up, to break it back down

Hassua. Mun ensimmäisestä postauksesta oli eilen kulunut vuosi. Outoa miten asiat ovat vuodessa voineet muuttua niin paljon. Toisaalta kaikki on ihan ennallaan ja kuitenkin on tapahtunut niin paljon. Mua surettaa kun mietin mihin mun elämä on mennyt. Ja sit mä nauran sille kuinka typerä ja naivi mä olin.

Mun psyka puhui tässä yks päivä mun äidin kaa. Mä melkein jo luulin et tilanne kotona ehkä parantuis mut se taisi vaan pahentua. Mä niin toivon et voisin jo muuttaa omilleni. Niin... meidän vaaka piilotettiin... Kaikki luulee et mä rampaan sillä useamman kerran päivässä vaikka mä oikeasti oon viime aikoina käyny vaan ehkä kerran viikossa. No näppäränä tyttönä otin mittanauhan käteeni mittasin itseni. Ellen voi käydä vaalla voin ainakin jollain tavalla arvioida lihomista laihtumistani.

Ja toi vaaka-juttu ei ollut edes se pahin. Nykyään mun äiti annostelee mulle ruokaa ja katsoo et mä syön ateriasuunnitelman mukaan. Mua todella ärsyttää, mutta mitäpähän menin hyväksymään ehdotuksen... No ainakaan mä en voi ahmia. Ainoa ongelma vaan on se, että mun äiti ei vaan oikein taida noudattaa tota ateriasuunnitelmaa. Me yrittää huijata mua syömään enemmän.
Eilenkin äiti oli annostellut päivälliseni valmiiksi. Lautasella oli aivan järkyttävän kokoinen pala lohipiirakkaa. Siis anteeksi mitä?! Tämä ei kuulu mun ateriasuunnitelmaan. Tunsin itseni taas pikkulapseksi kun känkkäränkkä iski. Mökötin ja mulkoilin 40 minuuttia lautasta ilman että ruoka suurista toivomuksistani huolimatta olisi vain kadonnut. Välissä ehdin jopa kadota huoneeseeni itkemään. Lopulta mä sain sen annoksen syöytyä. Eihän siihen mennyt kuin tunti...  

Koulunkäynti ei oikeen meinaa tällä hetkellä maistua. Tämä kolmen kurssin suunnitelma ei taida kyllä hirveästi siihen auttaa. Torstaina mulla olisi ollut yksi matikantunti, mutta enpähän mä jaksanut kouluun vain tunniksi raahautua. Perjantaina mulla oli vapaata kun muilla abeilla oli kirjoitukset. Tänäänkin jouduin lähtemään enkusta puoli tuntia aikaisemmin kun minulla oli aika ravitsemusterapeutille ja se jälkeen olin niin väsynyt etten halunnut kouluun enää mennä.
En enää muista että olenko tänne jo kirjoittanut, mutta mun mielestä on ihan kamalaa olla koulussa kun ykkösten joukossa on monta niin laihaa tyttöä. Tunnen joka kerta kateuden pistoksen sydämessäni.

Enää viikko niin lähdemme lomalle. Ei vaan yhtään tunnu siltä. Enää viikko aikaa päästä rantakuntoon.  

Eilen mä näin aivan täydelliset jalat kun olin menossa mun psykalle. Tuntuu ihan kamlalta puhua jonkun jaloista kun en edes muista miltä se tyttö näytti. Ne vaan oli niin laihat, ei mitään ylimääräistä. Toisin kuin mun ihrareidet. Sen (th)inspiroimana muutama kuva loppuun.