yritän uudestaan ja uudestaan kunnes onnistun

En yhtään tykkää tästä jospa nyt kirjottaisin kerran viikossa-tahdista. Haluaisin niin kirjoittaa useammin, mutta aika ei aina tunnu riittävän, motivaatio puuttuu tai en tiedä miten pukisin ajatuksiani sanoiksi.

Kahden todella hyvin menneen viikon jälkeen, viime viikko oli selvästi vaikeampi. Mieliala oli matala ja motivaatiota oli vaikea löytää. Jo se että huomasin, että nyt menee vähän huonommin sai olon huonommaksi. Halusin niin kaiken menevän hyvin, ainakin parempaan suuntaan. Heti moitin itseäni, kun meni huonommin. Aina pitäisi mennä paremmin, teen elämästä (ja näköjään nyt myös paranemisesta) suorittamista ja sätin itseäni epäonnistumisista. Kun kerran menee paremmin ei saisi lipsahduksia ja takaiskuja tulla. Tiedän, että ne kuuluvat elämään ja ettei paranemisen tie ole kuopaton tai mutkaton, mutta en vain voi itselleni mitään.

En halunnut tulla viime viikolla kertomaan, että minulla ei mene niin hyvin. Minulla oli riittävästi mietittävää itsekseni. Ja tavallaan en haluaisi purkaa tänne aina niitä huonoja olotiloja.

Eilen päätin, että tästä viikosta tulee parempi. En antanut itselleni muita vaihtoehtoja. tässä tavallaan jälleen huomaa kuinka tiukka olen itselleni. Ensi viikolla lähden vähäksi aikaa pois. Maisemanvaihdos tulee juuri oikeaan saumaan. Olen yrittänyt tsempata koko joulukuun myös sitä varten, että poissaollessa olisi vähän helpompa.

Jottei tästä postauksesta tulisi liian masentunut vaikutelma täytyy kertoa jostain hyvästäkin. Sen parin viikon aikana kun minulla meni paremmin haastoin itseäni kunnolla. Yritin kahmia alas ruokia sieltä kiellettyjen hyllyltä. Söin pullaa ja porkkanakakkua. Vielä itselleni pelottava asia oli pasta. En edes muista milloin olisin sitä viimeksi ihan omasta valinnastani ja tahdostani syönyt. Ja nyt minä tein sen enkä edes kuollut!

Vaikka välillä menisikin huonommen ei se ole maailmanloppu. Siitä täytyy vain ottaa opikseen, yrittää uudestaan. Periksi en voi antaa.



Tällaisen sillisalaatti-postauksen jälkeen lopuksi vielä motivaatiolause

"Happiness depends upon ourselves," stated by Aristotle

hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät

En ainakaan itseni kohdalla voi puhua mistään ihmeparantumisesta vaikka minulla meneekin jo paremmin. En toki uskonutkaan, tai edes toivonut, täyskäännöstä ja yhdessä yössä tapahtuvaa muutosta ja paranemista.

Hetkittäin jopa tunnen olevani valovuoden päästä esimerkiksi vuoden takaisesta. Tottahan se on, ainakin osittain. Välillä meinaa vain usko loppua ja pelko ottaa ylivallan. Turhauttaa, etten pysty parempaan. Turhauttaa, että annan välillä syömishäiriön viedä minua kuin märkää rättiä. En aio kuitenkaan antaa nyt periksi. En vain voi. Ei ei ei. Ainoa tie on eteenpäin.

Tämä ei todellakaan ole minulle helppoa.
Ahdistusta ja pelkoa. En vieläkään usko ja luota siihen, että voisin syödä normaalisti paisumatta sata kiloiseksi. Pystynkö muka minä parantumaan tästä? Makaan sängyssä monta tuntia saamatta unta kun ahdistaa niin paljon. Satan syödä palan kakkua hymyissä suin, mutta sisälläni käyn loputonta kamppailua. Syömättömyys tai oksentaminen ei saa enää ollu vaihtoehto.

Muutama askel eteenpäin, toivottavasti ei kovin montaa taakse.
Muutos ei tapahdu hetkessä, kyseessä on todennäköisesti pitkä ja hidas prosessi. Päivä päivältä olen kuitenkin lähempänä -tähän pitäisi olla jotain hienoa, positiivista ja fantastista- tavallista ja tervettä elämää.

Pienin askelin.
Hitaasti, mutta varmasti.
toivottavasti

pakko uskoa

Kaikki muuttuu vielä paremmaksi

Ei ehkä tänään

tai huomenna

mutta vielä jokin päivä

Siihen on pakko uskoa

Tsemppiä kaikille!

ja väreistä näen ainoastaan harmaan

Väsymys ja stressi painaa päälle.

Iltaisin olen kuoleman väsynyt, mutta kun viimeinen pääsen sänkyyn en saa unta. Pyörin ympäri ja tuijotan kattoon. Ahdistaa niin pirusti. Ahdistaa niin paljon etten kestä. Yritän käpertyä pieneksi mytyksi, mutta möykky sisältäni ei katoa mihinkään. Pahat ajatukset tulvivat mieleen. Henki ei meinaa kulkea ja varmistan, että sydän lyö varmasti vielä. Ahdistaa niin paljon, että melkein saattuu. Kuitenkin en melkein tunne mitään. Tyhjyyttä sisälläni, joka puolella.

Olen liian iso, ylimääräistä joka puolella. Pahimmat ovat reidet vatsa ja peppu, seuraavana käsivarret ja pohkeet. Eihän minussa ole mitään kohtaa jossa ei olisi jotain ylimääräistä. Hyi. Tekisi mieli ottaa veitsi ja leikata ylimääräine pois, muokata keho pienemmäksi. Samalla ehkä ranteetkin auki vaikka en ole sitä enää pitkään tehnytkään.

Olen syönyt hyvin vaihtelevasti. Tiedän välillä syöväni välillä naurettavan vähän, sitten taas ihan liikaa. Ja mitäs siitä seuraa, oksentaminen tietysti.

En oikeastaan jaksa edes välittää,
vaikka välillä mietin kuinka kauan kehoni kestää tätä.

our days are numbered

Tässä on ollut kaikennäköistä.

Stressiä ja suuria huolia. Perheen sisäisiä asioita, joista en voi puhua. Onneksi olemme sentään kaikki kunnosa.

Olen syönyt aivan liian vähän ja laihtunut. Sen jälkeen olen vain syönyt ja syönyt, enkä ole uskaltanut käydä vaa'alla. En ymmärrä miksi käyttäydyn näin. lihava possu

Kirjoittelen ja palan asiaan, kun jaksan ja minulla on jotain kerrottavaa.
Olen todella uupunut, haluaisin vain nukkua.

For everybody who's struggling with addiction

Aivan liikaa tekemistä

Ei rittävästi unta
eikä riittävästi syömistä.

Yritän syödä enemmän, mutta pääasiassa on nyt mennyt hedelmiä ja salaattia. Eilen, kun aamiaisen ja lounaan väli meinasi venähtää yhdeksään tuntiin, uskalsin syödä proteiinipatukan.

Tänään voisin vielä yrittää käydä lenkillä, ensi viikolla alan taas käymään salilla. Olen yksin kotona huomisen ja tiistain. Suunnitelmissa olisi vähän paaston tapaista.

I'm sorry I don't understand where all of this is coming from

ahdistaa

ahdistaa

ahdistaa

Mulla ei ole hyvä olla. Tällä hetkellä tuntuu, että lähes jokainen pienikin asia ahdistaa. Syöminen on hankalaa, mutta syön kuitenkin. Yritän antaa syömishäiriölle turpaan, se lyö minut maahan kerta toisensa jälkeen. En kestä mun muuttunutta kehoa. Tämä ei tunnu omalta. En vain voi olla näin iso. Hehtaariperse, aivan liian isot ihrareidet, vatsakin on kunnon pallo. Kaipaan niin sitä mitä viime kesänä olin. Olen oikea löllyrä. Pohkeissa ja käsivarsissakin on liikaa. Joka puolella on ylimääräistä.

En jaksaisi kuunella samaa vanhaa virttä päivästä toiseen. Se ei lopu koskaan.

Läski. 

Katso nyt itseäsi peilistä. 

Miten olet voinut päästää itsesi tuon näköiseksi?! 

Eihän sun vaatteetkaan edes mahdu. 

Painat kohta varmaan sata kiloa. 

Taasko sä syöt? Älä vaan syö. 

Liikkeelle senkin läski, älä vain istu siinä tekemättä mitään.

Läski, läski, läski!!! 

Eihän minun tarvitse edes katsoa itseäni peilistä tietääkseni kuinka iso ja iljettävä olen. Sen tietää muutenkin, sen jopa tuntee. 

Saisimpa pois edes viisi kiloa. Sitten 10 ja 15. En vielä silloinkaan olisi tavoitepainossani, jonka kerran itselleni asetin.

Ensi viikolla alkaa taas koulu. Mihin tämä kesä oikein katosi? Olen jo valmiiksi ihan stressaantunut. Enkä ole vielä edes aloittanut kirjoituksiin lukemista. Hyvä minä

ps. Tänään olen kuvaillut päivääni, huomenna julkaisen postauksen!:)

Why I'm still here, oh where could I go?

Mökille lähdön jälkeen en ole ehtinyt kirjoitella mitään. En ole edes jaksanut bloggeria kunnolla avata. Sunnuntai-iltana tulimme takaisin kotiin ja sen jälkeen on aika kiirettä pitänyt. Vielä huomenna pitäisi jaksaa, viikonloppuna ehdin ehkä hieman rauhoittua. 

Mä olen jotenkin niin uupunut, ajatus ei kulje ja somet pysähtyvät kesken lauseen näppäimistölle. Avaan koneen, sitten netin ja jäädyn. Olen väsynyt lähinnä ehkä henkisesti, mutta syysisetkään voimat eivät ole oikein kunnossa.

Tunnen olevani hieman eksyksissä. Haluaisin hetkeksi vetäytyä komeroon ja pysytellä piilossa jonkin aikaa, levätä vähän ja kerätä voimia. Jotenkin tuntuu, että  mun elämässä tapahtuu tällä hetkellä vähän liikaa, en pysy vauhdissa mukana. Samalla moitin itseäni laiskuudesta ja aikaan saamattomuudesta. 

Syön lääkkeitäni ihan miten sattuu. Välillä oikeasti unohdan ottaa, toisinaan päätän jättää ne ottamatta. Sitten popsin melatoniinia toivoen, että saisin edes joten kuten nukuttua. Yöunet ovat jääneet syystä ja toisesta hieman vähälle.

Niin ja ruokailuista en viitsi sano mitään. Viikonlopun rennomman otteen jälkeen on taas ollut huomattavasti vaikeampaa. Kyllä mä syön, mut tiedän että en riittävästi ja monipuolisesti. Ja se juominen, vaikeeta.

Haluaisin lomaa elämästäni, tai ehkä itsestäni.

heinäkuun ensimmäinen

Tänään aamulla mä jo uskoin et asiat selviäis ja kaikki vielä muuttuisi paremmaksi. Ainakin halusin uskoa niin. Sitten kuitenkin yölinen ennenuni palautui mieleen, lopulta pienempiäkin yksityiskohtia myöten. Siihen suuntaan ne asiat sitten luisuivatkin. Tuntuu, että tänään oikein mikään ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Kaikki mikä voi mennä pieleen on mennyt. Postissa jouduin odottamaan kakskyt vuoronumeroa. Ahdistus. Tilaamani ratsastusvarusteet eivät olleet toivomusteni mukaiset. Ahdistus. Kaupassa se leipä, mitä halusin ostaa oli loppu ja jouduin ostamaan muuta. Ahdistus. Vaatteet ahdistaa. Ruoka ahdistaa. Mun läskit ahdistaa.

ahdistus

Mun lääkityksen olisi pitänyt jo alkaa selvästi ei vaikuttamaan, mutta ei vain tunnu siltä. Miksi heinäkuun piti tulla just nyt? Tällä hetkellä en näe oikein mitään hyvää koko kuukaudessa. Heinäkuu tuo tänä vuonna mukanaan vain ikäviä asioita ja asioita joita pitäisi hoitaa. Hoitokin jää aika lailla lomalle. Minulla on yksi tapaaminen psykalla ja sekin on ensi viikolla. Olisin voinut varata ajan ravitsemurterapeutille, mutta mitä turhia. En minä mitään sillä käynnillä edes tekisi.

Kesän alussa uskoin pärjääväni loman itekseni. Tällä hetkellä olen huolestunut ja peloissani, samalla salaa tyytyväinen, että voin kolmen viikon aikana tehdä oman pääni mukaan. Tiedän kuinka ääni kuiskuttelee kauniita runojaan. Syömättömyys ja liiallinen liikunta kuulostavat houkuttelevalta, bulimiakierre pelottavalta. Mitä jos tuleekin tiukka tilanne, jos en pärjääkään kolmea viikkoa yksin. Ei ole lääkäriä, psykaa, psykiatria, terkkaa tai kuraattoria. Onhan minulla äiti, mutta enhän minä hänelle osaa puhua. Tiedän, että voin tarvittaessa soittaa hoitopaikkaani, kyllähän siellä joku on. Ja yksityiselle lääkärille saa ajan, jos vain sille osaisi puhua. "Voithan sä hätätilanteessa mennä päivystykseen... Menet ainakin jos mietit itsesi satuttamista" Joo joo, ihan varmaan. Mitä mä nyt sinne menisin ketään vaivaamaan.

(tähän väliin aloin kirjoittamaan niistä 'niin kutsutuista ystävistä'. Sitten tajusin, ettei se oikein liittynyt tän postauksen temaan. Jos sillä nyt oli mitään 'teemaa'. Oon vaan niin viittuntunut kaikkeen ja kaikkiin, ahdistus puskee samalla päälle. Tuntuu etten jaksa tätä enää, mulla ei ole oikein mitään. Ihan sama...)


Mä pärjään itse. Mun on pakko.

Viikonloppuna voisin vetää perseet. Yksin, kun ei muilla muitakaan ole.

auttaiskohan se myös ahdistukseen?:D

ei ihan normi perjantai

Mä en yksinkertaisesti osaa.

Päätä särki ja kurkku oli melkein koko päivän kipeä. Syykin on aika selvä enkä viitsi tarkemmin kertoa. Mä en osaa syödä normaalisti. Syön liikaa tai en sit ollenkaan. Tänäänkin olen syönyt lähinnä leipää. Eikä se jäänyt vain muutamaan palaan.

Olen iso ruma iljettävä läskikasa.

Ja kaikesta huolimatta mieleeni hiipi ajatus lähikauppaan menosta. Ostaisin paketillisen jäätelöä. Saisin rauhassa sessioida, mitä väliä millään edes on, kun en osaa syödä normaalisti. Häpeän häpeän ajatuksiani sekä itseäni. Ei näin. Miten edes kehtaan kirjoittaa tätä? Taidan olla ihan hullu. Hyi minua.

Onneksi en kuitenkaan ostanut jäätelöä. Sen sijaan lähdin tallille vaikka tarkoituksena oli pitää vapaapäivä. Siellä venähtikin hieman ajateltua kauemmin.

Kotiin tultua sain läskiperseeni liikkeelle ja lähdin vielä lenkille. Viime kerrasta oli liian pitkä aika.

uusi lääkitys

Hetken mietin kirjoittaisinko tätä postausta ollenkaan. Tiedän, että en todellakaan ole ainoa, joka syö masennuslääkkeitä, mutta silti. Osa minusta vastustaa edeleenkin lääkkeitten syöntiä (en nyt tarkoita etteivätkö muut voisi syödä tai, että siinä olisi jotain väärää). Toivoin vain niin kovasti pystyväni selviämään ilman. 

Olin jo melkein varma, että lopettaisin lääkitykseni kokonaan. Ja kuitenkin pelkään, että en pärjää ilman. Nyt sain kuitenkin uuden, en jaksanut vastustella lääkäriä.

escitalopram

Talvella söin vielä sertralinia, mutta lopetin koska tuntui ettei siitä oikein ollut mitään apua eikä se ehkä sitten sopinut minulle.

Vaikka tällä hetkellä niitä parempiakin hetkiä on huomattavasti enemmän, on masennus- ja ahdistusoireita vielä selvästi jäljellä. Täytän jopa vieläkin keskivaikean masennuksen diagnoosin...

Lisäksi olen syönyt viime kesästä asti mirtazapinia vaihtelevilla annostuksilla. Siitä haluaisin kuitenkin päästä eroon sillä olen kuullut siitä vain huonoa. Kuinkakohan monelta olen kuullut sen lisäävän ruokahalua ja johtavan painon nousemiseen? Ehkä minulla myös, mistä sen voi tietää. Hoitava taho on vain hyvillään, minä pelkään ja ahdistun.

Katsotaan löytyiköhän nyt sopiva lääke,
jospa tästä olisi vihdoin apua.

Miksi maanantait ovat näin vaikeita?

Kun yleensä maanatai on ehkä ollut se viikon helpoin päivä. Minä kyllä taidan olla se, joka tässä on vaikea. Ei se viikonpäivästä johdu.

Tänään tuli taas pienimuotoinen romahdus. Mun piti mennä mun ihanan ystävän luo viettämään hänen syntymäpäiväänsä. Kuitenkin se päättyi siihen, että istuin huoneeni lattialla pystymättä tekemään mitään.

Ei edes kynsihuolto tehnyt tätä päivää paremmaksi.

Toivottavasti loppuviikko menisi hieman paremmin, huomenna menen ainakin fysioterapeutille.
Seuraavat päivät ovatkin aika täynnä ohjelmaa.

give your heart a break (taukoa luvassa)

mintunvihreä♥

ihme lounassalaatti
päällä kanaa ja raejuustoa

aamupalaa
teetä, puuroa, marjoja ja sokeritonta mehukeittoa

harmi, että kamera hieman vääristää
todellisuudessa kukat ovat kauniin vaaleanpunaisia

Huhhuh

Jo pelkästään torstain, eilisen ja tämän päivän aikana olen:

sössinyt ajan fysioterapeutille ja olin jo matkalla sinne, kun sain viestin, että aika meni jo

viettänyt eilen vapaapäivää

ollut perjantaina tämän kevään viimeisillä "normaaleilla" tunneilla

panikoinut kevään ylioppilaskirjotusten tuloksia,
En pystynyt edes iloitsemaan mantsan E:stä, kun petyin muihin tuloksiin. Tiesin toki matikan menneen huonosti ja samassa se pysyikin. Äikän kuitenkin tulen kirjoittamaan uudestaan, en ole ikinä saanut noin huonosti ja opettajan pisteistäkin se näköjään vielä laski...

istunut ulkona kirjoittamassa myöhästynyttä esseetä; jonka seurauksena sain jo rusketusrajat!

stressannut tulevaa koeviikkoa, en ole vielä aloittanut lukemista ja todella pelkään, että en osaa mitään ja kaikki menee ihan penkin alle

käynyt kaupassa, tehnyt ruokaa ja myös syönyt

syönyt banaanin piiiiitkän tauon jälkeen

korvannut lounaan syömällä kaksi suklaapatukkaa, omenan ja yllämainitun banaanin. Välipala jäi sitten syömättä oho

seuraavassa hetkessä ahdistunut siitä, kuinka lihava olen. Vaatteet eivät mahdu päälle ja kun kävin tilaamassa uudet ratsastusvarusteet sain huomata, että pohkeetkin olivat kasvaneet reilun kahden vuoden takaisesta kolmella sentillä (=maailmanloppu).

jännittänyt viikonlopun kilpailuja jotka lopulta menivät ihan ookoo, mutta paremminkin olisi voinut mennä

katsonut telkkarista kuinka Suomi voitti Slovakian jääkiekossa
ja lopulta kuunnellut auton radiosta kuinka Suomi hävisi Ruotsille

käynyt lenkillä

käynyt labrassa verikokeissa; tästä johtuen kädessäni on iso mustelma ja se on vieläkin todella kipeä :(

saanut jälleen kerran kieltävän vastauksen työhakemukseen(en näköjään kelpaa mihinkään...)

yrittänyt selvitä elämästä


Eli kaiken kaikkiaan minulla on ollut aika epäonnistunut fiilis. En näköjään osaa mitään.  Mitä väliä millään edes on? Paino on noussut vuoden takaisesta ja kaiken pitäisi siis olla hyvin. Mutta kun ei ole. Olen melkein sata varma siitä, että laihempana olisi yo-kirjoituksetkin menneet paremmin. Entisestä kympintytöstä on tullut täysi nolla. Minusta ei ole mihinkään. En saa mitään aikaiseksi, saan varmaan hädin tuskin lukion käytyä loppuun ja todennäköisesti en tule ikinä pääsemään opiskelemaan sinne minne haluaisin (jos nyt edes olisin ihan varma että mitä mä haluan...).


Mä en jaksa tätä. Vihaan itseäni.

Olen läski, ruma, tyhmä ja epäonnistunut kaikessa.



Olen päättänyt pitää lyhyen tauon täältä blogimaailmasta. Ihan lyhyen vain, sen ajan, että saan asian edes hieman parempaan järjestykseen eikä ahdistus vie kaikkia voimia. Täytyy varmaan miettiä taas lääkitystä, en ehkä pärjääkään ilman kuten luulin ja hetken jo toivoin.

Olette tärkeitä!

♥:llä nelly

8.5.2013

Mä en jaksa tätä enää

Tätä typerää leikkiä joka vie mun elämän.

Joku oli syönyt mun rahkan.

Pimahdin. Vedin herneen nenään. Huusin ja raivosin. Sen jälkeen mökötin.

Se oli mun rahka.

Olin laittanut sen, mangon- ja persikanpalat sekä lusikan jääkaappiin valmiiksi. Mun välipala jota tarvitsin. Koulusta menin suoraan psykalle ja sieltä tallille. Myönnän, mä oikeasti tarvitsin ja halusin syödä sen.

Ja sit sitä ei ollut enää.

Jos pystyisin itkemään olisin varmaan itkenyt.

Harmittaa
ja harmittaa vielä enemmän kun valitan tätä tänne...

naurettavaa

when she reaches the top her dreams will be there

ahdistaa

olen syönyt liikaa ja liian vähän

Keskiviikosta lähtien olen päätynyt halailemaan posliinijumalaa päivittäin, vaikka en ole edes ahminut. hetken jo luulin päässeeni tästä eroon. Tänään en aio sitä tehdä.

En jaksanut lähteä perjantaina minnekään, eilenkin jäin vain kotiin ja käperryin sohvalle katsomaan telkkaria. Kello kuuden jälkeen en voinut enää syödä joten tyydyin vain siemailemaan teetä. Ja hups keikkaa, ateriaväli venähtikin melkein 20 tunnin mittaiseksi.

En ole edes jaksanut tehdä ruokaa. Olen vain ottanut jääkaapista valmista salaattia, raejuustoa, jogurttia ja omenoita. Tänään aamulla aloin kuitenkin väsäämään paprikoita, jotta äiti uskoisi minun syöneen kunnolla koko viikonlopun. Niin ja kyllähän minä vähän niitäkin söin.

Kun äiti soitti eilen en saanut sanottua etteivät syömiset ole oikein sujuneet. Tai että ahdistaa niin paljon, että en uskalla lähteä ovesta ulos.
Ja kuitenkin neljän seinän sisällä on ehkä kaikkein pahinta.

haluaisin kuristaa itseni

Onneksi huomenna on uusi päivä ja uusi viikko.

Toivottavasti siitä tulisi parempi kuin edeltäjästään.

jos vain voisin palaisin aikoihin onnellisiin

Viime viikolla on otettu harppauksia eteen ja taakse, ja sivuille joka suuntaan. En enää edes tiedä missä tällähetkellä olen, tuntuu ettei pää ole ihan pysynyt vauhdissa mukana.

Muutoksia on siis tapahtunut, niin hyvässä kuin pahassa.

Olen itse ottanut taas vastuun syömisistäni. Tähän asti äitini on annostellut ruokani ja vahtinut että lautanen on tullut syötyä tyhjäksi. Tässä en ole kuitenkaan aina onnistunut ja olen yrittänyt huijata sen minkä ehdin.

Nyt olen kuitenkin oivaltanut, että minä todellakin tarvitsen ruokaa. Jaksan ja voin paljon paremmin jos myös saan siitä säännöllisesti. Niin, pelkkä ajatus ja oivaltaminen ei ihan yksinään riitä vaan toteutuksen pitäisi myös onnistua. No ehkä hiljaa hyvä tulee. Yritän opetella kuuntelemaan kehoni viestejä ja syödä, juoda ja levätä niiden mukaan.

Edellisen viikon lääkärin käynnillä sain taas kerran kuulla kuinka ruoansulatukseni on ihan en edes tiedä mitä mutta sanotaan vaikka sekaisin. Kaikenlaisia epäilyjä heräsi ja tehtiin minulle myös epävirallinen keliakiatesti. Onneksi se oli negatiivinen, mutta gluteeniyliherkkyys on silti mahdollinen. Ei tarvinnut lääkärin kuin hieman sivulauseessa vihjata kun jo päätin karsia kaikki viljatuotteet ja ylimääräiset hiilihydraatit ravinnostani pois. Eli en syö leipää, pastaa, pullaa tai mitään mikä sisältää jauhoja. Riisi ja perunakin väheni, ei sillä, että olisin niitä aiemminkaan syönyt.

Ohho, en tiedä mitä sanoa. Viikon aikana olen popsinut runsaasti kasviksia ja hedelmiä, kalaa ja kanaa sekä luonnonjogurttia, maustamatonta rahkaa ja raejuustoa. Viikossa minusta on tainut tulla ihan sokeri- ja hiilarikammoinen. Ei edes rasva tunnu niin pelottavalta kuin valkoiset jauhot. Mutta täysrasvaisiin tuotteisiin ja voihin en kyllä tikullakaan koske. Olen jopas uskaltautunut maistamaan taas cashewpähkinöitä (!) ja tässä yksi päivä tein "jäätelöä" pakastemarjoista, pienestä palasta banaania ja maitorahkaa. Se oli kyllä hyvää :)

Oloni on kyllä ainakin hitusen parempi. Minulla ei ole enää niin tukkoinen ja väsynyt (vaikka yksi päivä olin ihan rättiväsynyt, mutta se taisi johtua flunssasta ja antibiooteista). Turvotus en ehkä ihan hieman helpottanut. Minun ei ole edes tehnyt mieli leipää tai mitään makeaa. Ei tulisi mieleenkään ahmia. Paitsi sitten tänään. Söin suklaata, en hirveästi, mutta kuitenkin liikaa. Yritin oksentaa tuloksetta. Et vain yrittänyt kunnolla! Nyt on paha olo. Vaikka siitä saan syyttää ihan vain itseäni.

Vaikka tästä ja edellisestä postauksesta voisi luulla, en todellakaan meinaa vielä parantua. Painon mukaan saattaaisin ehkä jopa saada terveen papaerit vaikka pääkoppa on vielä ihan sekaisin. Ehkä juuri se on ongelma. Paino. Olisi paljon helpompi päättää parantua jos oikeasti olisin pieni enkä tällainen mursu. En todellakaan ole sinut painoni tai kehoni kanssa. Painoa pitäisi vielä saada pois, ehkä sitten kaikki olisi paremmin. Tällä kertaa voisin vain tehdä sen hieman terveemmin, huomaamattomammin.

Huomenna vaihdetaan viihteelle, pitäisi taas vaihteeksi  esittää vähän sosiaalista. Pullot vielä ostamatta vaikka niitä varastossakin olisi. Hetkeksi voin unohtaa tämän todellisuuden, leikkiä onnellista ja työntää murheet syrjään. Mitenköhän sekin onnistuu?

ollaan hetki ihan hiljaa

Minulla on paha olla.
En edes oikein tiedä mistä tämä ahdistus kumpuaa.

Eilen oli myös fyysisesti tosi huono olo. Lähdin kesken koulupäivän, vaikka minulla oli vain kaksi tuntia, kun päätä särki niin paljon. Kaupassa pelkäsin luhistuvani lattialle. Sydän läpätti rinnassa, maailma pyöri hieman tavallista nopeammin ja jalat eivät oikein jaksaneet toimia.

Illalla jätin treenit suosiolla väliin enkä jaksanut lähteä tallille. Liian nopea liike niin päässä vihloi inhottavasti ja keuhkot painuivat kasaan.

Tänään on onneksi vapaapäivä ja saan jäädä kotiin keräämään voimia viikon viimeistä koulupäivää varten. Ihana sää vetäisi ulos lenkille, mutta järki malttaa pysytellä sohvalla lepäämässä.

En jaksaisi ja haluaisi mennä kouluun. Se vaatii liikaa voimia ja aiheuttaa ahdistusta. En kuulu sinne, olen ylimääräinen jälkeenjäänyt. Ystävieni suunnitellessa ylppäreitä harmittelen etten itse vielä valmistu. Yritän keskittyä kahteen kurssiini, vaikuttaa aktiiviselta vastaamalla opettajan kysymyksiin vaikka inhoan kun muut kuuntelevat mitä sanon.

Viikonloppuna olisi biletystä luvassa, samoin vappuna.
Ehkä en jaksa mennä.

jos vain oisin vahvempi

Mulla ei mene nyt hyvin. Ei ole oikeastaan mennyt jo vähään aikaan.
En ole vain pystynyt myöntämään sitä itselleni tai kenellekään muulle. Yritän hymyillä ja jaksaa, esittää iloista ja reipasta, jos joku kysyy on kaikki ihan hyvin. Vaikka mä olen päivä päivältä lähempänä romahdusta.

Ruokailut menevät hyvin niin kauan kun saan itse päättää kun anoreksia saa määrätä kuinka paljon ja mitä syön. Silloin saan syötyä ilman suurempaa ahdistusta ja välillä hyvinkin nopeasti.

Muutoin ahdistaa sitten ainakin tuplasti. Näen koulussa, kadulla, kaupassa, kirjastossa pienen pieniä keijukaisia ja tunnen itseni sotanorsuksi. Haluaisin vain vajota maan alle.

Kaksi koulupäivää takana, yhteensä neljä tuntia. Tarvitsen jo lomaa. En viihdy, ahdistaa ja tunnen itseni yksinäiseksi. En halua katsoa tai puhua opettajille. Minä en vain kuulu sinne. En tietenkään, minunhan pitäisi olla lukemassa pääsykokeisiin eikä tehdä lukiota neljään vuoteen. Olen epäonnistunut.

Tiistaina psykalla kerroin välipalan jäävän muutamana päivänä välistä. Hän antoi minulle mahdollisuuden miettiä, kuunella sisintäni ja valita uudestaan. Päädyin että meinaan kuitenkin jättää ne välistä. Kuulemma anoreksia sai jälleen erävoiton. En pystynyt hillitsemään hymyä, joka käväisi nopeasti kasvoillani.

Olen kieltänyt tosiasioita itseltäni, yrittänyt olla ajattelematta totuutta. Yritän pitää itseäni kiireisenä, etten vain ehtisi pysähtyä huomaamaan etten oikeasti ehkä jaksaisi.

Se pieni hiljainen ääni sisälläni, se joka on välillä ollut huolissaan, on hiljentynyt lähes kokonaan enkä jaksa edes oikein yrittää etsiä sitä. Se tietää mitä tämä vuodenaika sattaa tarkoittaa. Reilu vuosi sitten sain neljä kiloa pois viikossa. Ehkä voisin tehdä nyt myös samoin.

On vain helpompi kuunnella sitä ääntä, joka käskee valitsemaan rasvattoman version ja valehtelemaan.

En enää tiedä mitä oikeasti haluan

But there are days when I'm not okay

"Sä näytät terveemmältä, jotenkin eloisammalta"

Halusin vain itkeä ja huuta.
Minähän näytän ihan kamalalta! En halua näyttää terveeltä. En kestä elää tässä kehossa.

olisipa se näin helppoa...

ateriasuunnitelman noudattaminen ahdistaa
tietyt ruoka-aineet ahdistavat
oikeastaan kaikki ruoka ahdistaa
ruokailut ovat ahdistusta täynnä

ahdistun peilikuvastani
se miltä näytän
läskit reidet ja vatsa, naama ja perse
koko minä

pelkään painonnousua ja lihomista
tämänkokoisena on paha olla
se etten tiedä painoani ahdistaa
punnitukset ovat kamalia
oksentaminen ei ole kivaa
kuitenkaan en pääse siitä eroon

kotoa lähteminen
ulos meneminen ja
kotona neljän seinän sisällä istuskelu ahdistaa ja
vaativat suuria ponnisteluja

koulurakennuksen näkeminen
sinne meneminen
opettajien ja koulukavereiden näkeminen
saavat aikaan vain ikäviä tunteita

pelkään lihomista
laihtuvani liikaa
sydämeni pettävän
hiusten tippumista
että teen itsemurhan

pelkään soittamista
puhua ihmisille
syödä muiden ihmisten kanssa

pelkään ystävieni puolesta
varsinkin kahden joilla on myös syömishäiriö

pelkään epäonnistuvani kirjoituksissa
etten osaa mitään
teen jotain väärin tai mokaan
että en saavuta tavoitteitani
en halua olla huono

mietin mitä muut ajattelevat
pelkään että muut tietävät sairaudestani
että muut ajattelevat ja kuiskivat selkäni takana
katsovat syönkö evääni

elleivät omat asiat ahdista
niin ahdistun muiden puolesta

koko maailman murheet ovat minun murheita
minussa on aina jotain viikaa
en ole täydellinen

tulevaisuuskin tuntuu vain ahdistavalta ja on pelkoja täynnä

pelkään parantumista
pelkään päästää irti
jo pelkkä ajatus ahdistaa

pelkään pelkäämistä

ja kuitenkin

en puhu tästä
olen hiljaa
sulkeudun
niin on parempi,
ettei kukaan tiedä


kaikki on hyvin

vaikka ei olekaan

torsdag

Eilen oli huono päivä. Ei nyt ihan kamala, mutta ei nyt hyväkään. Koko ajan ahdisti ja toivoin vaan pääseväni pois täältä. Pahat ajatukset kävivät mielessä

Luulin jo että masennusoireet olisivat helpottaneet, mutta taisin toivoa liian aikaisin. Tilanne ei todellakaan ole yhtä paha kuin viime kesänä tai vielä vuodenvaihteessa. Kunhan kirjoitukset ovat ohi katsotaan jos läkitystäni hieman nostettaisiin. Ehkä sitten olisi taas hieman helpompi olla, edes hetken.

Ahdistus itse ruokailutilanteessa on ehkä hieman helpottunut. Mutta nyt sitten ahdistaa ihan kaikki muut asiat. Jo ajatus siitä että pitäisi tehdä tai lähteä johonkin vaati isoja ponnisteluita ja voin niin pahoin että haluaisin vain tämän kaiken loppuvan.

Tänään ensimmäistä kertaa tällä viikolla sain opiskeltua. Luin huimat 60 sivua mantsaa ja tein muutaman matikantehtävän. Taas jäi näköjään tämä lukeminen ja harjoittelu vähän viime tippaan. Enkö osaa parantaa tapojani edes kirjoituksia varten? Tuntuu ihan oudolta että ne ovat jo ensi viikolla ohi.

Eilen sekä opo että kuraattori ottivat minuun yhteyttä. Halusivat kuulemma tavata. Aluksi olin huvittunut, mutta lopulta ahdistus otti taas vallan. Kouluun meneminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta ja pitäisi vielä puhua kahdelle ihmiselle. voivoi. En haluhalua haluaaa. Pakko kuitenkin. Opiskelutahtini ei ole ollut päätähuimaavaa tänä vuonna.

En vain jaksa