yritän uudestaan ja uudestaan kunnes onnistun

En yhtään tykkää tästä jospa nyt kirjottaisin kerran viikossa-tahdista. Haluaisin niin kirjoittaa useammin, mutta aika ei aina tunnu riittävän, motivaatio puuttuu tai en tiedä miten pukisin ajatuksiani sanoiksi.

Kahden todella hyvin menneen viikon jälkeen, viime viikko oli selvästi vaikeampi. Mieliala oli matala ja motivaatiota oli vaikea löytää. Jo se että huomasin, että nyt menee vähän huonommin sai olon huonommaksi. Halusin niin kaiken menevän hyvin, ainakin parempaan suuntaan. Heti moitin itseäni, kun meni huonommin. Aina pitäisi mennä paremmin, teen elämästä (ja näköjään nyt myös paranemisesta) suorittamista ja sätin itseäni epäonnistumisista. Kun kerran menee paremmin ei saisi lipsahduksia ja takaiskuja tulla. Tiedän, että ne kuuluvat elämään ja ettei paranemisen tie ole kuopaton tai mutkaton, mutta en vain voi itselleni mitään.

En halunnut tulla viime viikolla kertomaan, että minulla ei mene niin hyvin. Minulla oli riittävästi mietittävää itsekseni. Ja tavallaan en haluaisi purkaa tänne aina niitä huonoja olotiloja.

Eilen päätin, että tästä viikosta tulee parempi. En antanut itselleni muita vaihtoehtoja. tässä tavallaan jälleen huomaa kuinka tiukka olen itselleni. Ensi viikolla lähden vähäksi aikaa pois. Maisemanvaihdos tulee juuri oikeaan saumaan. Olen yrittänyt tsempata koko joulukuun myös sitä varten, että poissaollessa olisi vähän helpompa.

Jottei tästä postauksesta tulisi liian masentunut vaikutelma täytyy kertoa jostain hyvästäkin. Sen parin viikon aikana kun minulla meni paremmin haastoin itseäni kunnolla. Yritin kahmia alas ruokia sieltä kiellettyjen hyllyltä. Söin pullaa ja porkkanakakkua. Vielä itselleni pelottava asia oli pasta. En edes muista milloin olisin sitä viimeksi ihan omasta valinnastani ja tahdostani syönyt. Ja nyt minä tein sen enkä edes kuollut!

Vaikka välillä menisikin huonommen ei se ole maailmanloppu. Siitä täytyy vain ottaa opikseen, yrittää uudestaan. Periksi en voi antaa.



Tällaisen sillisalaatti-postauksen jälkeen lopuksi vielä motivaatiolause

"Happiness depends upon ourselves," stated by Aristotle

hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät

En ainakaan itseni kohdalla voi puhua mistään ihmeparantumisesta vaikka minulla meneekin jo paremmin. En toki uskonutkaan, tai edes toivonut, täyskäännöstä ja yhdessä yössä tapahtuvaa muutosta ja paranemista.

Hetkittäin jopa tunnen olevani valovuoden päästä esimerkiksi vuoden takaisesta. Tottahan se on, ainakin osittain. Välillä meinaa vain usko loppua ja pelko ottaa ylivallan. Turhauttaa, etten pysty parempaan. Turhauttaa, että annan välillä syömishäiriön viedä minua kuin märkää rättiä. En aio kuitenkaan antaa nyt periksi. En vain voi. Ei ei ei. Ainoa tie on eteenpäin.

Tämä ei todellakaan ole minulle helppoa.
Ahdistusta ja pelkoa. En vieläkään usko ja luota siihen, että voisin syödä normaalisti paisumatta sata kiloiseksi. Pystynkö muka minä parantumaan tästä? Makaan sängyssä monta tuntia saamatta unta kun ahdistaa niin paljon. Satan syödä palan kakkua hymyissä suin, mutta sisälläni käyn loputonta kamppailua. Syömättömyys tai oksentaminen ei saa enää ollu vaihtoehto.

Muutama askel eteenpäin, toivottavasti ei kovin montaa taakse.
Muutos ei tapahdu hetkessä, kyseessä on todennäköisesti pitkä ja hidas prosessi. Päivä päivältä olen kuitenkin lähempänä -tähän pitäisi olla jotain hienoa, positiivista ja fantastista- tavallista ja tervettä elämää.

Pienin askelin.
Hitaasti, mutta varmasti.
toivottavasti

sunnuntain ajatuksia

Päivät vain sujahtavat ohi huomaamatta. Tuntuu siltä, kuin aika olisi välillä pysähtynyt, sitten kirjaudun bloggeriin ja huomaan, että viime postauksesta onkin kulunut aivan liian paljon aikaa.

Oikeastaan minulle kuuluu hyvin. Melkein voisin sano, että mulla menee paremmin kuin pitkiin aikoihin. Vaikka tässä on ollut hieman terveydellisiä ongelmia (jotka eivät oikeastaan liity mitenkään syömishäiriöön) olen jaksanut olla positiivinen ja hyvillä mielin.

Olen vihdoin päättänyt ihan oikeasti parantua. Olen sanonut niin varmaan monta monta kertaa aiemmin, mutta tällä kertaa olen tosissani. Aion todella antaa parantumiselle mahdollisuuden, enkä vain "mukaparantua".

On vaikeaa, ahdistaa, pelottaa ja vaikka mitä muuta, mutta jo lyhyessä ajassa olen huomannut muutosta parempaan. Melkein joka toinen minuutti tekisi mieli luovuttaa ja perääntyä, mutta en aio sen antaa tapahtua.

Kaiken tän paskan jälkeen ansaitsen olla onnellinen. Haluan nauttia elämästä, enkä halua menettää enää yhtään hetkeä sairaudelle.