kiirettä, väsymystä ja huonoa syömistä

Kamala kiire koko ajan, tekemistä ihan liikaa.
No ainakaan en ehdi jäädä murehtimaan, kun ei ole aikaa pysähtyä kunnolla.
En ole edes oikein ehtinyt lukea suosikkiblogejani ja kirjoittaminen on vain jäänyt.

Syöminen on sujunut rehellisesti sanoen huonosti. Lämpimät ateriat ovat vaihtuneet välipaloiksi, aterioita on jäänyt väliin ja lautasella on enemmän tilaa kuin täytettä.

Osasyy ruokahalun katoamiseen on pitkittynyt flunssa, parhaillaan syön antibiootteja poskiontelotulehduksen. Toisaalta minulta ei löydy voimia jaksaa tsempata. Kehoahdistus on jotain järkyttävää.

Psyka oli eilen hyvin huolissaan. Paino kuulemma tipahtanut yllättäen ja suht jyrkästi. Kehoni kuulemma menee taas tutulle säästöliekille. Tutut oireet palaavat yksi kerrallaan, tunnistan ne, mutta laitan ne flunssan piikkiin.

Tuli nyt tällainen lyhyt kuulumispostaus. Enempää en ehdi kirjoitella, sillä minun täytyykin tästä lähteä takaisin kouluun.

seitsemäs kymmenettä

Eipä mitään erikoista kuulu.

Sunnuntain kunniaksi flunssa yltyi eilen pahemmaksi. Nuhaa, kurkkukipua ja vähän kuumetta. En ole jaksanut tehdä yhtään mitään, tänään en mennyt kouluun.

Ei mikään paras hetki sairastella, tehtävää olisi vaikka kuinka paljon.
Stressaan taas turhista. Vaikeaa yrittää levätä ja kerätä voimia, ottaa nyt ihan rauhallisesti kun kerran siihen on mahdollisuus on pakko yrittää parantua.

Äh tuntuu siltä kuin joku löisi vasaralla kalloa ja aivojeni tilalla olisi pumpulia.
Ehkä kirjoittelen vähän paremmalla ajalla ja ololla.

otteita päiväkirjasta

maanantai 20.5
Olen oksentanut kahtena päivänä peräkkäin. Tänään oikeasti ahmin, en edes muista milloin olisin viimeksi ihan oikeasti ahminut. Jo kun kaivoin rasian pakastimesta ja otin ensimmäisen lusikallisen tiesin, että tulen oksentamaan. Lopulta jäätelöä meni alas puoli paketillista, vaikka minulla ei edes ollut nälkä. Heti viimeisen lusikallisen jälkeen juoksin vessaan ja kaikki tuli kuin itsestään ulos, onneksi. Hetken ehdin jo toivoa, että meillä kotona olisi ollut mansikka- eikä suklaajäätelöä. Se olisi maistunut paremmalta toisella kerralla, eikä olisi ollut niin äklön makeaa ja tahmaista.

Illalla oli vielä pakko lähteä lenkille. Keho oli aivan jumissa eikä olisi halunnut liikkua metriäkään. "Vauhta nyt senkin läski! Juokse, juokse kovempaa!" En meinannut saada henkeä ja pelkäsin kaatuvani ojan pohjalle. Loppumatkan kävelin ja tunsin itseni epäonnistuneeksi.

tiistai 21.5
Toinen päivä peräkkäin kun kävin psykalla. Eilisen jäljiltä en ollut erityisen positiivesella tuulella. Lopulta olin jäätynyt enkä saanut sanaa suustani. Toivoin vain voivani kadota, itkeäkin olisin voinut, jos vain osaisin.

... menen kouluun bilsan koevalmistelu-tunnille... Toivottavasti osaisin jotain huomisessa kokeessa. Yritän lukea, mutta en pysty keskittymään. Vatsa turpoaa, joten en voi istua mukavasti. Ajatus karkaa syömisiin enkä pysty keskittymään. Mietin voisinko seistä ja lukea samalla, kuluttaisin edes muutaman kalorin enemmän kuin sohvalla maatessa. Lopulta laitan kirjan pois, ihan turha lukea ellei päähän jää mitään.

Syön puolilevyä suklaata ja moitin itseäni siitä, etten oksenna. Paha, paha tyttö.

keskiviikko 22.5
Aamulla yritin syödä kunnon aamupalan, jotta jaksaisin kokeessa. Puuroa ja jogurtin hui miten paljon. Yhtä hyvin olisin voinut olla syömättäkin kun tuntui etten osannut mitään. Kirjoitin yhden sanan, ja unohdin loput. Muistin ja taas yksi sana, muistikatko.  Keskittymiskyky oli aivan nollassa, harmitti todella paljon kunt tiesin että kyllähän mä tän tiedän mut avot olivatkin sitten jossain ihan muualla.

Kesken kokeen sain terkalta tekstiviestin, kysyi voisinko tulla ensi maanantaina. Valitettavasti se ei käy, on vähän muuta. 

Muut kävelivät ruokalaan syömään, minä katosin hiljaa ja juoksin äkkiä autolle. 45 min odotusta ei onnistu, päätin jättää valmistelutunnin välistä ja lähdin kotiin. Äiti taas valvoi, että lounas tuli syötyä. 

Yritän saada luettua edes vähän psykologiaa. Tämän vuoden viimeinen koe. En saa epäonnistua.

torstai 23.5
Ehkä hieman parempi päivä, vaikka kokeessa iski epäusko. Olenko minä edes käynyt tämän kurssin? Tuli hetkiä kun vain istuin tekemättä yhtään mitään, pää tuntui aivan tyhjältä. Ajatus ei edes karannut muualle, tuntui kuin olisin ihan jäätynyt. Päässä ei ollut ajatuksen ajatusta.

Ilalla söin ensimmäisen leivän liki kuukauteen. 100% kauraa. Vehnään tai mihinkään pullamössöön en koske.

perjantai 24.5
... ja sitten hain kännykkäni huollosta. Oli aivan kamalaa elää viikko (melkein viisi päivää :D) vanhan kunnon nokian kanssa. No samsungista hävisi sitten melkein kaikki tiedot, viestit ja kuvat.

viikonlopulta

Heti lauantaina, vuorokausi siitä, että sain puhelimeni huollosta se päätti taas pimahtaa. Tällä kertaa jopa pahemmin, ei toiminut käytännössä ollenkaan. Eikun takaisin huoltoon, tällä kertaa sain mukaani varapuhelimen, ZTE android- käyttöjärjestelmmällä, joten se on edes hieman tutumpi.

Valmentajani yritti houkutella minua kisoihin sunnuntaille. Päätin että en mene sillä vointi ei ollut paras mahdollinen ja en vain jaksanut. 

flunssassa

Lukuloma alkoi todella hyvin. Heti aluksi sain flunssan. Päätä ja jalkoja särkee, nuha ja kurkku kipeänä. Välillä hieman kuumetta. En jaksa raahautua sohvaa pidemmälle ja maantiedon- ja matikankirjat ovat vielä siistissä pinossa pöydällä.

Kuitenkin olen syönyt aivan liikaa, melkein ahmin. En edes kehtaa kertoa mitä kaikkea eilen napaani meni. Lopulta päädyin deletointiin, mutta en saanut kaikkea ulos.

Sain kutsun illanistujaisiin perjantaille ja juhliin lauantaille. Saa nähdä menenkö, jos nyt ensin parantuisin flunssasta.

Hassua miten näin sairaana sängyn pohjalla maatessa pää täyttyy pakkoliikunta- ajatuksista. Olisi ihan pakkopakko päästä lenkille. Kuitenkin mätän naaman täyteen ruokaa.

Vihaan itseäni. Vihaan laiskuuttani ja saamattomuuttani.
Vihaan läskejäni.

Miksi itsensä hyväksyminen täytyy olla näin vaikeaa?

22. tammikuuta

Viikon alku on tullut vietettyä kotona lepäillen ja flunssaa parannellen. Kurkku on ihan älyttömän kipeä ja yskä on kova. Aamulla oli kuumeinen olo mutta kun mittasin lämmön olis se vain 35,8

Tälleen minä pari viime päivää

Tänään huonosta olosta ja heikotuksesta huolimatta kävin psykalla. Juttutuokio ei ollut mitenkään mielyttävä tai kiva ja istuinkin suuren osan ajasta hiljaa ja tuijotin teekuppiin.
"minkälaisia kuvia sä sieltä netistä etsit ja luetko sä jotain blogeja?" Vääntelehdin tuolissa ja tunsin itseni melkein rikkolliseksi. Myöhemmin söin välipalalla kokonaisen sämpylän yhden leipäviipaleen sijaan ja päivällisellä, täytetyn paprikan jälkeen, kadutti ja ahdistaa. Jos olisin saanut mahdollisuuden olisin varmaan oksentanut

Huomenna voisin yrittää mennä kouluun. Viikonloppuna on edessä iso haaste sillä luvassa on ravintolaillallinen hyvin isolla porukalla. Abit ja opettajat kokoontuvat viettämään iltaa hyvän ruoan merkeissä ja jatkotkin ovat luvassa. Oi voi. Odotan kauhulla koko päivää. Nyt toivon että en olisi ilmoittautunut ja voisin vain jäädä kotiin. Toisaalta se olisi harmi sillä en halua että typerä ruoka pilaisi hauskan illan, ja olisi kiva kunnolla vielä kerran viettää aikaa ihmisten kanssa jotka olen oppinut tuntemaan näitten kolmen vuoden aikana. Opettajille ei onneksi vielä tarvitse sanoa heipat. Luokkakavereita ja etenkin ystäviä tulee ikävä.

Päässäni olen viime päivät pyöritellyt ajatuksia tästä blogista. Haluaisin muuttaa jotain mutta en tiedä mitä. Haluaisin kertoa vapaammin itsestäni ja kirjoittaa vähemmän masentavia läskiahdistus- postauksia. En vain tiedä mitä minun pitäisi tehdä...

I need a hero, aiming for size zero

Kurkku kipeä enkä tiedä johtuuko se mahdollisesta flunssasta vai oksentamisesta. Tämän viikon piti olla ensimmäinen jolloin en enää oksenna. En enää edes muista miksi lopulta olen perjantaina ja eilen päätynyt palvomaan posliinijumalaa.

Ulkona on aivan jäätävän kylmä joten parempi vain oleskella sisällä tekemättä mitään. En eilen saanut vaihdettua aamutakkia päältä ja tukkakin oli harjaamatta. Kulutin aikaani etsien netistä reseptejä ihanista ruoista joita haluaisin tehdä mutta en voi. Ehkä kuitenkin uskaltautuisin kokeilemaan itsetehtyjä täytettyjä paprikoita tai kasvispihvejä. Suklaakakku ja omenapiirakka saa kuitenkin jäädä ihan vain haaveen tasolle.

Eilen sain kotiin vidoin ja viimein asian jota olen jo pitkään toivonut. Tässä nyt sitten kirjoittelen tätä postausta uudella Samsung Galaxy Note tabletilla! Sinne meni osa kesätyö- ja joululahjarahoista.

love it!

Olen huomannut että parantumismotivaationi vaihtelee hyvin paljon päivästä toiseen. Välillä, etenkin silloin kun romahdan, en toivo mitään muuta kuin että pääsisin näistä ajatuksista eroon ja voisin elää normaalin nuoren elämää. Kuitenkaan en ole valmis päästämään irti laihdutuksesta ja tästä kaikesta. Niin, voisinhan mä yrittää syödä enemmän ja olla oksentamatta, mutta lopulta kuitenkin päädyn yhen ylimääräisen leivän jälkeen sen deletointiin. Todella viisasta vai mitä?
En vain pääse eroon niistä ajatuksista jotka käskevät syömään vähemmän ja laihtumaan. Ensin takaisin sinne missä alimmillaan olen ollut ja sen jälkeen vielä pitkälle sen ohi. En kestä itseäni näin isona vaikka tiedänkin että näe itseni ihan väärin. Vääristynyt kehonkuva. Mutta kun on koko elämänsä luottanut omaan näkö- ja tuntoaistiin tuntuu tällä hetkellä ihan mahdottomalta olla luottamatta niihin. En vieläkään ihan usko että silmäni voisivat vääristää peilikuvaani niin paljon kun mitä muut väittävät....

Olen läski ja minun pitää laihtua. En näe mitään muuta vaihtoehtoa. Ehkä sitten kun olen oikeasti pieni voin harkita parantumista.

Taidan ehkä sittenkin olla flunssassa. Toivottavasti en tule kunnolla kipeäksi vaan tämä menisi nopeasti ohi. Nuha, kurkkukipu ja lihaksia särkee. Eilen meinasin taas melkein pyörtyä mutta tajusin ajoissa istahtaa keittiön lattialle.

Vain viikko jäljellä normaaleja tunteja, sitten alkaa koeviikko. Seuraavan kerran minulla on "oikeita" tunteja ja koulua huhtikuun alussa. Suoraan sanottuna tuntuu oudolta. Kavereita tulee ikävä ja tunnen itseni vielä lapseksi kun joudun vielä jäämään vuodeksi koulun penkille ja muut hakevat jatkokoulutuspaikkoja. Onneksi en ole itse vielä sen valinnan edessä, sillä en vieläkään ole ihan varma mitä lukion jälkeen haluaisin tehdä.

elämä ei paremmaksi muutu ellei sitä paremmaksi tee

Tämä viikko meni oikeastaan ihan hyvin perjantaihin asti. Viikonloppua on sitten kuitenkin tullut vietettyä syöden enimmäkseen iso kasa leipää ja karkkia. Flunssa ei tunnu vieläkään hellittävän, pikemminkin tuntuu siltä että se on tulossa takaisin. Kurkku on kipeä, nenä ihan tukossa ja tärisen kylmästä vaikka minulla on monta kerrosta vaatetta päällä. Ensi viikolla muilla alkaa kirjoitukset. Minä sen sijaan voisin viettää pari päivää menemättä kouluun. Voisin käydä vaikka leffassa kun niitä lippuja on vielä muutama jäljellä. Tai sitten valittelen flunssaa ja jään kotiin nukkumaan.

Reilu kolme viikkoa enää jäljellä niin lähden viikoksi etelään ja aurinkoon. Tarkempaa kohdetta en taida paljastaa sillä en halua että kukaan voisi tunnistaa minua. Tässä ei siis ole hirveän paljon aikaa enää jäljellä päästä takaisin kesä-/rantakuntoon. Tajusin tänään, että kesällä käytin vain muutaman kerran shortseja ja ne pari kertaa oli meidän omalla pihalla. Mielestäni kesä oli aivan liian kylmä jotta olisin pärjännyt niillä ja vaikka olisikin ollut lämpimämpää en olisi kehdannut kävellä kaupungilla shortseissa.

 

Eilen minua melkein huvitti kun laskin kuinka monta tablettia naamaani vedin. Aamulla perus monivitamiini sekä kalsium ja D-vitamiini tabletit. Illalla eri kellonaikoihin: särkylääke, duact, masennuslääke ja viimeisimpänä vielä laksatiivi. Kyllä mun keho toimii hyvin tämän jälkeen.

Tämä päivä onkin sitten mennyt sohvalla peiton alla maaten ja elokuvia katsellen. Tallille en ole jaksanut lähteä ja minua todella harmittaa tämä flunssan pitkittyminen. En ole edes kunnolla sairas, mutta minulla ei ole oikein voimia nousta edes sängystä ylös. Kysyin kuitenkin itseltäni mahtaako se oikeasti johtua flunssasta vai siitä ettei elämä enää kiinnosta ja haluan vain jäädä sängynpohjalle loppu elämäkseni. Mikään ei huvita enkä jaksa tai haluaisi tehdä mitään. Välillä minusta tuntuu että olisin aivokuollut, mutta ajatukseni eivät vain jätä minua rauhaan. Elämäni on samanlaista päivästä toiseen. En enää edes jaksa yrittää hypätä pois tästä oravanpyörästä. Jos tämä flunssa hellittäisi voisin harrastaa jotain liikuntaa. En oikeasti ole edes kovin innostunut lenkkeilijä, mutta tällä hetkellä tekisin mitä vain päästäkseni ulos juoksemaan ja tuulettamaan ajatuksiani.

Seuraava postaus onkin sitten blogini 100. Ateriasuunnitelma- postaus on jo jonkin aikaa odottanut julkaisua mutta ajattelin ettei se ehkä sittenkään olisi se sadas postaukseni. Mietin että voisin ehkä tehdä "päiväni kuvina"- tyyppisen postauksen kunhan tästä paranen. Muuten kuvamateriaali ei olisi kovin kiinnostavaa. No ehdin sitä nyt sitten miettiä vielä pari päivää.