She feels like she's on trial, but she's still in denial

Tämä viikkoa on ollut yhtä vuoristorataa. Huonoja hetkiä on tainut olla kuitenkin hyviä enemmän.
Mikään katastrofi tää viikko ei ole ollut, mutta psykakin toivoi parannusta tilanteeseeni.

Lauantaina olin kuitenkin aika semiylpee itsestäni. Vanhemmat lähtivät mökille ja jäin yksin kotiin. Jo viikkoa etukäteen panikoin tilannetta. Ajatukset muuttuivat hirmumyrskyksi päässäni.

1) jee vihdoin yksin, voin olla syömättä ja pitää pienen reilun vuorokauden mittaisen paaston
2) apua apua en mä osaa... ostan varmaan jätskiä ja oksennan
3) ehkä parempi etten syö mitään - en ainakaan ahmi ja oksenna!
4) oliskohan sittenkin mahdollista yrittää syödä normaalisti?
5) juu ihan varmaan, älä edes kuvittele!

Ja voin sanoa, että minä selvisin! Pystyin yksin syömään iltaruokani. Okei päivän syömiset eivät olleet muuten oikein hanskassa ja kaukana normaalista, mutta kaikki meni paaaaljon odotettua paremmin. Kuten psyka sanoi "en alkanut hölmöilemään" vaikka minulla oli siihen tilaisuus.


Tämä jääkausi saa ajatuksetkin jäätymään. Ei riitä että on jalat, kädet, naama ja koko muu kroppa ihan jäässä, kun aivotkin toimivat hitaammin vaikka pipo välillä onkin päässä.

Mun vatsaan on melkein koko viikon sattunut ja muutenkin on ollut huono ja kuvottava olo. Yhtenä iltana luulin kuolevani, kun vatsa oli niin kipeä. Jos olisin joutunut itse ajamaan autoa en olisi päässyt kotiin asti. Pienessä kippurassa peiton alla olo helpotti hieman, mutta seuraavana aamuna oli vieläkin hieman kuvottava olo.

Viikonlopun jäljiltä minulla on hieman parempi ja positiivisempi oli. Myös eräs ihana sokerinen rakas auttoi minua selviämään viikonlopun hankaluuksista. Oli helpottavaa, kun sai puhutta jollekin.
Nyt tsempaan uutta viikkoa kohti.
Tsemppiä teille myös!<3

I know I should know better

En tiedä mistä kirjoittaisin... Mistä te haluaisitte kuulla? Jos on ideoita otan niitä mielelläni vastaan :)

Syömisistä en viitsi kummemmin kertoa, kun ei niistä oikein mitään kerrottavaa ole. Ei ne vieläkään ihan suju, mutta näytän olevan aika sujut sen kanssa. Pärjään näin enkä oikein jaksa tehdä asialle mitään. Pelkään ruokaa (joka on ihan naurettavaa, tiedän), pelkään vetäväni ihan överiksi, ahmivani ja sen jälkeen oksentavani, joten turvallisempaa syödä vähän vähemmän. Terve puoli sanoo sen olevan ihan ok syödä vaikka jäätelöä, mutta tiedän miten se kuitenkin päättyisi. deldel deletointi

Viime viikolla pidin sitten vähän omaata vapaata koulusta. Yksi tunti oli peruuttu, toiselta karkasin ja perjantaina lintsasin. Alkuviikosta minulla oli oikeasti vapaata. Tällä viikolla jälleen totuttelemista takaisin koulun penkille pidennetyn joululoman jälkeen.

Vaikka haaveilin terapian lopettamisesta, en saanut suutani auki ja sanottua sitä ääneen. Psykologin mielestä ajatus tuskin olisi ollut kovin hyvä. Toki aikuisena voin tehdä mitä haluan. Kesään mennessä haaveilen kuitenkin lopettamisesta. Kaksi vuotta. Liian pitkä aika mielestäni.

Ulkona on yhtäkkiä joku hemmetin jääkausi, mutta nautin enemmän tästä kuin siitä kaikesta mudasta. Mukava verhoutua neuleisiin, toppatakkiin ja uggeihin.

Vaikka talvi alkoikin myöhässä tuntuu kevät liian kaukaiselta. Niin paljon tehtävää ennen kesää. Liian vähän aikaa. Kalenterin sivut ovat vielä tyhjiä, vaikka todellisuudessa ne tulevat täyttymään täysin. Miten osaisin olla stressaamatta kaikesta tulevasta?

Pitäisi taas vaihteeksi mennä lääkäriin tarkistuttamaan lääkityksiäni. Ei tästä tunnu olevan apua. Annostusta ei kait voi nostaa ja en ole varma uskallanko vaihtaa toiseen, mutta haluaisin hieman helpotusta tähän oloon. Masennuksesta en ole vieläkään päässyt eroon ja ahdistuksen siirryttyä ruoasta pois kaikkeen muuhun, tunnen kuinka keuhkot painuu kasaan. Etenkin illat ovat vaikeita. Nukkumaan meneminen tuskaa. Päivällä voin esittää kaiken olevan hyvin, on ehkä hieman enemmän tilaa hengittää.


Vuoden vaihtuessa on aina uuden alun vuoro. Lupauksia turha tehdä...
Jospa tämä olisi se vuosi jolloin oikeasti parannun? Jos tämäkin vuosi menee taas syömisvammaillessa. Sitä en todellakaan halua, mutta... miksi mä en tyhmä osaa!?

yritän uudestaan ja uudestaan kunnes onnistun

En yhtään tykkää tästä jospa nyt kirjottaisin kerran viikossa-tahdista. Haluaisin niin kirjoittaa useammin, mutta aika ei aina tunnu riittävän, motivaatio puuttuu tai en tiedä miten pukisin ajatuksiani sanoiksi.

Kahden todella hyvin menneen viikon jälkeen, viime viikko oli selvästi vaikeampi. Mieliala oli matala ja motivaatiota oli vaikea löytää. Jo se että huomasin, että nyt menee vähän huonommin sai olon huonommaksi. Halusin niin kaiken menevän hyvin, ainakin parempaan suuntaan. Heti moitin itseäni, kun meni huonommin. Aina pitäisi mennä paremmin, teen elämästä (ja näköjään nyt myös paranemisesta) suorittamista ja sätin itseäni epäonnistumisista. Kun kerran menee paremmin ei saisi lipsahduksia ja takaiskuja tulla. Tiedän, että ne kuuluvat elämään ja ettei paranemisen tie ole kuopaton tai mutkaton, mutta en vain voi itselleni mitään.

En halunnut tulla viime viikolla kertomaan, että minulla ei mene niin hyvin. Minulla oli riittävästi mietittävää itsekseni. Ja tavallaan en haluaisi purkaa tänne aina niitä huonoja olotiloja.

Eilen päätin, että tästä viikosta tulee parempi. En antanut itselleni muita vaihtoehtoja. tässä tavallaan jälleen huomaa kuinka tiukka olen itselleni. Ensi viikolla lähden vähäksi aikaa pois. Maisemanvaihdos tulee juuri oikeaan saumaan. Olen yrittänyt tsempata koko joulukuun myös sitä varten, että poissaollessa olisi vähän helpompa.

Jottei tästä postauksesta tulisi liian masentunut vaikutelma täytyy kertoa jostain hyvästäkin. Sen parin viikon aikana kun minulla meni paremmin haastoin itseäni kunnolla. Yritin kahmia alas ruokia sieltä kiellettyjen hyllyltä. Söin pullaa ja porkkanakakkua. Vielä itselleni pelottava asia oli pasta. En edes muista milloin olisin sitä viimeksi ihan omasta valinnastani ja tahdostani syönyt. Ja nyt minä tein sen enkä edes kuollut!

Vaikka välillä menisikin huonommen ei se ole maailmanloppu. Siitä täytyy vain ottaa opikseen, yrittää uudestaan. Periksi en voi antaa.



Tällaisen sillisalaatti-postauksen jälkeen lopuksi vielä motivaatiolause

"Happiness depends upon ourselves," stated by Aristotle

hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät

En ainakaan itseni kohdalla voi puhua mistään ihmeparantumisesta vaikka minulla meneekin jo paremmin. En toki uskonutkaan, tai edes toivonut, täyskäännöstä ja yhdessä yössä tapahtuvaa muutosta ja paranemista.

Hetkittäin jopa tunnen olevani valovuoden päästä esimerkiksi vuoden takaisesta. Tottahan se on, ainakin osittain. Välillä meinaa vain usko loppua ja pelko ottaa ylivallan. Turhauttaa, etten pysty parempaan. Turhauttaa, että annan välillä syömishäiriön viedä minua kuin märkää rättiä. En aio kuitenkaan antaa nyt periksi. En vain voi. Ei ei ei. Ainoa tie on eteenpäin.

Tämä ei todellakaan ole minulle helppoa.
Ahdistusta ja pelkoa. En vieläkään usko ja luota siihen, että voisin syödä normaalisti paisumatta sata kiloiseksi. Pystynkö muka minä parantumaan tästä? Makaan sängyssä monta tuntia saamatta unta kun ahdistaa niin paljon. Satan syödä palan kakkua hymyissä suin, mutta sisälläni käyn loputonta kamppailua. Syömättömyys tai oksentaminen ei saa enää ollu vaihtoehto.

Muutama askel eteenpäin, toivottavasti ei kovin montaa taakse.
Muutos ei tapahdu hetkessä, kyseessä on todennäköisesti pitkä ja hidas prosessi. Päivä päivältä olen kuitenkin lähempänä -tähän pitäisi olla jotain hienoa, positiivista ja fantastista- tavallista ja tervettä elämää.

Pienin askelin.
Hitaasti, mutta varmasti.
toivottavasti

sunnuntain ajatuksia

Päivät vain sujahtavat ohi huomaamatta. Tuntuu siltä, kuin aika olisi välillä pysähtynyt, sitten kirjaudun bloggeriin ja huomaan, että viime postauksesta onkin kulunut aivan liian paljon aikaa.

Oikeastaan minulle kuuluu hyvin. Melkein voisin sano, että mulla menee paremmin kuin pitkiin aikoihin. Vaikka tässä on ollut hieman terveydellisiä ongelmia (jotka eivät oikeastaan liity mitenkään syömishäiriöön) olen jaksanut olla positiivinen ja hyvillä mielin.

Olen vihdoin päättänyt ihan oikeasti parantua. Olen sanonut niin varmaan monta monta kertaa aiemmin, mutta tällä kertaa olen tosissani. Aion todella antaa parantumiselle mahdollisuuden, enkä vain "mukaparantua".

On vaikeaa, ahdistaa, pelottaa ja vaikka mitä muuta, mutta jo lyhyessä ajassa olen huomannut muutosta parempaan. Melkein joka toinen minuutti tekisi mieli luovuttaa ja perääntyä, mutta en aio sen antaa tapahtua.

Kaiken tän paskan jälkeen ansaitsen olla onnellinen. Haluan nauttia elämästä, enkä halua menettää enää yhtään hetkeä sairaudelle.

something to celebrate?

 Tässä kaiken kiireen ja stressin keskelle unohdin täysin erään asian.
Muutama viikko sitten (niin tai olihan se jo reippaasti syyskuun puolella) blogini täytti kaksi vuotta! En edes oikein käsitä sitä. Siitä on jo ikuisuus, toisaalta mietin mihin aika on oikein vierähtänyt. Mitä kahdessa vuodessa on oikein ehtinyt tapahtua.

Kaksi vuotta sitten oli ajatusmaailmani hyvin erilainen. Tekisin melkein mitä vain voidakseni mennä ajassa taaksepäin, ravistella sitä tyttöä ja yrittää muuttaa tulevaisuutta. Jos olisin tienyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan, olisinko tehnyt aivan samat valinnat? Vaikea sanoa, toivon, että olisin ollut viisaampi. Turha sitä on kuitenkaan enempää miettiä, tehty mikä tehty. Olen katkera, hyvin katkera siitä, miten annoin elämäni valua käsieni välistä hiekkaan. Olisin voinut saada niin toisenlaisen elämän, olla onnellinen ja terve(empi).

On toinenkin asia mitä voisi melkein juhlistaa. Tällä viikolla tuli täyteen kuukausi oksentamatta. Vau, en olisi uskonut pystyväni siihen. Tämä oli pisin tauko varmaan vuoteen. Joudun välillä taistelemaan kovasti. Olen koko ajan pelännyt, että menen ja pilaan kaiken saavuttamani. Ehkä pelko johti siihen, että lopulta epäonnistuin ja näin pitkän tauon jälkeen kuitenkin oksensin. Pelkäsin ja murehdin ennalta sellaista mitä ei ollut vielä tapahtunut. Sen sijaan olsin voinut ajatella positiivisesti ja iloita onnistumistani.

Ajettelin kirjoittaa postausta liittyen hoitooni. En tietenkään voi puhua yksityisistä asioista tai kertoa tarkkoja hoitooni littyviä asioita, mutta yritän. Postaus saattaa vain venyä hieman liikaa ja mietin jakavani sen kahteen osaan. Toisaalta en tiedä, onko vanhojen asioiden miettiminen hyväksi itselleni. Toisaalta se voisi olla hyvin terapeuttista. Saa nähdä.

Tällä hetkellä minulla on vähän muutakin murehdittavaa ja flunssakaan ei ole oikein vielä parantunut.

pakko uskoa

Kaikki muuttuu vielä paremmaksi

Ei ehkä tänään

tai huomenna

mutta vielä jokin päivä

Siihen on pakko uskoa

Tsemppiä kaikille!

otsikon keksiminen on hurjan vaikeaa

Syksyn kirjoituksista on selvitty. Nyt ei kannata enää murehtia ja miettiä mitä tuli tehtyä. En voi muuta kuin odotella lopullisia tuloksia.

Huokaisen helpotuksesta ja toivon pystyväni nyt rentoutumaan ja ottamaan iisimmin. Ensi viikolla alkaa koeviikko, joka onneksi minun  kohdalla ei ole mitenkään rankka. Flunssa pukkaa takaisin päälle, mutta eiköhän tämä tästä. Treenamaan olisi kova hinku päästä.

Syöminen on sujunut kiikun kaakun. Tarkoituksenani oli syödä tasapainoisesti ja riittävästi, jotta jaksaisin keskittyä kirjoituksiin. Toisin kävi ja ruokamäärät taisivat vähentyä reippaasti. Joudun kirjoittamaan taas ruokapäiväkirjaa ja näyttämään sen ensi viikolla ravitsemusterapeutille. Olen kuitenkin onnistunut olemaan oksentamatta ja yritän nyt tosissani päästä siitä eroon.

Anteeksi sekava ja lyhyt postaus. Yritän jatkossa kirjoitella hieman aktiivisemmin.

järkeviä valintoja

En nyt ihan koko yötä juhlinut, vähän ennen kolmea lähdimme ystäväni ja hänen poikaystävänsä kanssa pyöräilemään kotia kohti. Siitä taisi olla jo vuosi, kun viimeksi pyöräilin (muuta kuin kuntopyörällä....). En syönyt mitään koko päivänä, joten nousi päähän ihan kivasti. Säälittävää, että päivän kalorit tulivat alkoholista. Yöllä kotiin tultuani päätin kuitenkin syödä vähän kanaa ja ruisleipää. Tyhmä pää ei oikein osaa päättää kumman päivän syömisiin se pitäisi sitten laskea. Ehkä sitten tämän. Eli en syö nyt mitään ennen iltaa tai ehkä en silloinkaan. Yritän vain helpottaa heikotusta pepsi maxilla ja ehkä kahvilla.

"nyt me ei sitten nähdä muutamaan viikkoon... toivon et pystyt tekemään järkeviä valintoja..." sanoi psyka tämän viikon tapaamisella.

Ei tainnu tämä viikonloppu mennä ihan niinku strömsössä. Miksi edes yrittäisin kun en kuitenkaan osaa.

Mihinkäs se parantumismotivaatio oikein katosi?

ei ihan normi perjantai

Mä en yksinkertaisesti osaa.

Päätä särki ja kurkku oli melkein koko päivän kipeä. Syykin on aika selvä enkä viitsi tarkemmin kertoa. Mä en osaa syödä normaalisti. Syön liikaa tai en sit ollenkaan. Tänäänkin olen syönyt lähinnä leipää. Eikä se jäänyt vain muutamaan palaan.

Olen iso ruma iljettävä läskikasa.

Ja kaikesta huolimatta mieleeni hiipi ajatus lähikauppaan menosta. Ostaisin paketillisen jäätelöä. Saisin rauhassa sessioida, mitä väliä millään edes on, kun en osaa syödä normaalisti. Häpeän häpeän ajatuksiani sekä itseäni. Ei näin. Miten edes kehtaan kirjoittaa tätä? Taidan olla ihan hullu. Hyi minua.

Onneksi en kuitenkaan ostanut jäätelöä. Sen sijaan lähdin tallille vaikka tarkoituksena oli pitää vapaapäivä. Siellä venähtikin hieman ajateltua kauemmin.

Kotiin tultua sain läskiperseeni liikkeelle ja lähdin vielä lenkille. Viime kerrasta oli liian pitkä aika.

voisit olla onnellinen

Paraneminen

Mitä se on ja mitä se tarkoittaa? Miksi se tuntuu niin vaikealta, lähes mahdottomalta. Valinnan pitäisi olla helppo. Päättääkö roikkua kiinni tässä sairaudessa, joka vie ihan kaiken. Vai päästääkö irti ja valitsee elämän. Valinnan pitäisi olla todella helppo, mutta kun se ei vain aina ole.

Päätän parantua ja seuraavassa hetkessä peräännyn häntä koipien välissä. Näin on käynyt jo monta kertaa. Uskallanko vaiko en. Kyllä ei kyllä ei. Hulluksihan siinä tulee.

Kyllä, olen aivan varma ja valmis päästämään irti tästä syömishäiriöhelvetistä. Kuitenkin minä pelkään, en ole edes ihan varma mitä minä oikeastaan pelkään. Painon räjähdysmäistä nousua? Kontrollista irti päästämistä vai elämää itsessään? Kuka minä olen ilman syömishäiriötä? Mistä löydän sen vanhan minäni, uutena ja vahvempana, vanhempana ja viisaampana? Haluan eroon siitä möröstä ja äänestä, joka asustaa pääni sisällä. Se vain on ollut seuranani niin kauan, että on vaikeaa kuvitella elämää ilman sitä.

Viikonlopun aikana sain kokea, mitä elämä ilman syömishäiriötä voisi olla. Haluan elää. Haluan olla vapaa ja nauttia. Tehdä asioita joita muutkin ikäiseni tekevät. En halua enää miettiä jokaista suupalaa, jokaikistä syötyä ja kulutettua kaloria. Ahdistua herkuista ja kompensoida sen myöhemmin. En todellakaan halua.

Voisin olla onnellinen

Jotkut sanovat, että parantuminen on vain ihan itsestä kiinni. Niinhän se loppujen lopuksi kait on. Pitää vain päättää, että nyt sai riittää. Alkaa syömään normaalisti. Ei saa ruokkia pahaa oloa vellomalla siinä.

Tämä on ainakin itseni kohdalla todella vaikeaa. En ikinä tee lupauksia, joita en voi pitää. Jos päätän jotain niin piru vie teen kyllä sitten myös niin.
Parantumisen kanssa on kuitenkin hieman toisella tavalla.
Jos päätän tai lupaan jotain, se helpommin epäonnistuu. Lupaukset on melkein tehty rikottaviksi. Olen kymmeniä kertoja vannonut sen olevan viimeinen kerta kun oksennan. Ei mene kuin hetki kun jo seuraavan kerran kumarran posliinijumalaa. Silloin ääni käkättää, nauraa voitonriemuisena. Siitähän sait senkin läskikasa! Et sinä niin helposti minusta pääse! Ellet osaa olla syömättä niin hankkiudu nyt edes jotenkin siitä ruoasta eroon!

Ahdistuksen läpi on vain puskettava vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Huonoja hetkiä tulee, tulee niitä vieläkin huonompia jolloin toivoo, että voisi vain kuolla. Paistahaan se aurinkokin lopulta myös risukasaan. Hyviä hetkiä tulee, siitä olen ihan varma. Uskossa on ainakin hyvä elää.

Nyt en voi muuta kuin ottaa haarukan kauniiseen käteeni ja lappaa ruokaa suuhuni. Tähän kun ei oikein ole muuta lääkettä kuin se ruoka. Kuten jo kerran psykalle sanoin

"minulla on suu puhumista ja syömistä varten"

ja se on kyllä niin totta. Mikä älynväläys! Nyt pääsevät molemmat taidot koetukselle. Minä nimittäin aion rämpiä tästä suosta ylös vaikka siihen menisi sata vuotta. Syömishäiriö ei yksinkertaisesti tuo sitä onnea. Nämä vuodet ovat valuneet lähes hukkaan. En ole ikinä riittävän hyvä ja aina on jotain liikaa. Anoreksialle (ja ihan samoin bulimiallekin) on niin pirun vaikeaa olla mieliksi.

Mieluummin olen omissa silmissäni lihava ja onnellinen, kuin riutunut, nälkiintynyt ja onneton. Syömällä säännöllisesti kehoni toimii kuten kuuluukin. Se tietää mikä sille on parhaaksi ja osaa viestittää siitä, pitää vain osata kuunnella.

Haluan tietenkin edelleen olla laiha ja laihtua, mutta ehkä se ei ole maailman tärkein asia.
Niin monta muuta asiaa menee sen edelle.

Tulipas sekava postaus, sekavia ajatuksia
Lopuksi vielä kuva muistutuksena kaikille

otteita päiväkirjasta

maanantai 20.5
Olen oksentanut kahtena päivänä peräkkäin. Tänään oikeasti ahmin, en edes muista milloin olisin viimeksi ihan oikeasti ahminut. Jo kun kaivoin rasian pakastimesta ja otin ensimmäisen lusikallisen tiesin, että tulen oksentamaan. Lopulta jäätelöä meni alas puoli paketillista, vaikka minulla ei edes ollut nälkä. Heti viimeisen lusikallisen jälkeen juoksin vessaan ja kaikki tuli kuin itsestään ulos, onneksi. Hetken ehdin jo toivoa, että meillä kotona olisi ollut mansikka- eikä suklaajäätelöä. Se olisi maistunut paremmalta toisella kerralla, eikä olisi ollut niin äklön makeaa ja tahmaista.

Illalla oli vielä pakko lähteä lenkille. Keho oli aivan jumissa eikä olisi halunnut liikkua metriäkään. "Vauhta nyt senkin läski! Juokse, juokse kovempaa!" En meinannut saada henkeä ja pelkäsin kaatuvani ojan pohjalle. Loppumatkan kävelin ja tunsin itseni epäonnistuneeksi.

tiistai 21.5
Toinen päivä peräkkäin kun kävin psykalla. Eilisen jäljiltä en ollut erityisen positiivesella tuulella. Lopulta olin jäätynyt enkä saanut sanaa suustani. Toivoin vain voivani kadota, itkeäkin olisin voinut, jos vain osaisin.

... menen kouluun bilsan koevalmistelu-tunnille... Toivottavasti osaisin jotain huomisessa kokeessa. Yritän lukea, mutta en pysty keskittymään. Vatsa turpoaa, joten en voi istua mukavasti. Ajatus karkaa syömisiin enkä pysty keskittymään. Mietin voisinko seistä ja lukea samalla, kuluttaisin edes muutaman kalorin enemmän kuin sohvalla maatessa. Lopulta laitan kirjan pois, ihan turha lukea ellei päähän jää mitään.

Syön puolilevyä suklaata ja moitin itseäni siitä, etten oksenna. Paha, paha tyttö.

keskiviikko 22.5
Aamulla yritin syödä kunnon aamupalan, jotta jaksaisin kokeessa. Puuroa ja jogurtin hui miten paljon. Yhtä hyvin olisin voinut olla syömättäkin kun tuntui etten osannut mitään. Kirjoitin yhden sanan, ja unohdin loput. Muistin ja taas yksi sana, muistikatko.  Keskittymiskyky oli aivan nollassa, harmitti todella paljon kunt tiesin että kyllähän mä tän tiedän mut avot olivatkin sitten jossain ihan muualla.

Kesken kokeen sain terkalta tekstiviestin, kysyi voisinko tulla ensi maanantaina. Valitettavasti se ei käy, on vähän muuta. 

Muut kävelivät ruokalaan syömään, minä katosin hiljaa ja juoksin äkkiä autolle. 45 min odotusta ei onnistu, päätin jättää valmistelutunnin välistä ja lähdin kotiin. Äiti taas valvoi, että lounas tuli syötyä. 

Yritän saada luettua edes vähän psykologiaa. Tämän vuoden viimeinen koe. En saa epäonnistua.

torstai 23.5
Ehkä hieman parempi päivä, vaikka kokeessa iski epäusko. Olenko minä edes käynyt tämän kurssin? Tuli hetkiä kun vain istuin tekemättä yhtään mitään, pää tuntui aivan tyhjältä. Ajatus ei edes karannut muualle, tuntui kuin olisin ihan jäätynyt. Päässä ei ollut ajatuksen ajatusta.

Ilalla söin ensimmäisen leivän liki kuukauteen. 100% kauraa. Vehnään tai mihinkään pullamössöön en koske.

perjantai 24.5
... ja sitten hain kännykkäni huollosta. Oli aivan kamalaa elää viikko (melkein viisi päivää :D) vanhan kunnon nokian kanssa. No samsungista hävisi sitten melkein kaikki tiedot, viestit ja kuvat.

viikonlopulta

Heti lauantaina, vuorokausi siitä, että sain puhelimeni huollosta se päätti taas pimahtaa. Tällä kertaa jopa pahemmin, ei toiminut käytännössä ollenkaan. Eikun takaisin huoltoon, tällä kertaa sain mukaani varapuhelimen, ZTE android- käyttöjärjestelmmällä, joten se on edes hieman tutumpi.

Valmentajani yritti houkutella minua kisoihin sunnuntaille. Päätin että en mene sillä vointi ei ollut paras mahdollinen ja en vain jaksanut. 

8.5.2013

Mä en jaksa tätä enää

Tätä typerää leikkiä joka vie mun elämän.

Joku oli syönyt mun rahkan.

Pimahdin. Vedin herneen nenään. Huusin ja raivosin. Sen jälkeen mökötin.

Se oli mun rahka.

Olin laittanut sen, mangon- ja persikanpalat sekä lusikan jääkaappiin valmiiksi. Mun välipala jota tarvitsin. Koulusta menin suoraan psykalle ja sieltä tallille. Myönnän, mä oikeasti tarvitsin ja halusin syödä sen.

Ja sit sitä ei ollut enää.

Jos pystyisin itkemään olisin varmaan itkenyt.

Harmittaa
ja harmittaa vielä enemmän kun valitan tätä tänne...

naurettavaa

jos vain voisin palaisin aikoihin onnellisiin

Viime viikolla on otettu harppauksia eteen ja taakse, ja sivuille joka suuntaan. En enää edes tiedä missä tällähetkellä olen, tuntuu ettei pää ole ihan pysynyt vauhdissa mukana.

Muutoksia on siis tapahtunut, niin hyvässä kuin pahassa.

Olen itse ottanut taas vastuun syömisistäni. Tähän asti äitini on annostellut ruokani ja vahtinut että lautanen on tullut syötyä tyhjäksi. Tässä en ole kuitenkaan aina onnistunut ja olen yrittänyt huijata sen minkä ehdin.

Nyt olen kuitenkin oivaltanut, että minä todellakin tarvitsen ruokaa. Jaksan ja voin paljon paremmin jos myös saan siitä säännöllisesti. Niin, pelkkä ajatus ja oivaltaminen ei ihan yksinään riitä vaan toteutuksen pitäisi myös onnistua. No ehkä hiljaa hyvä tulee. Yritän opetella kuuntelemaan kehoni viestejä ja syödä, juoda ja levätä niiden mukaan.

Edellisen viikon lääkärin käynnillä sain taas kerran kuulla kuinka ruoansulatukseni on ihan en edes tiedä mitä mutta sanotaan vaikka sekaisin. Kaikenlaisia epäilyjä heräsi ja tehtiin minulle myös epävirallinen keliakiatesti. Onneksi se oli negatiivinen, mutta gluteeniyliherkkyys on silti mahdollinen. Ei tarvinnut lääkärin kuin hieman sivulauseessa vihjata kun jo päätin karsia kaikki viljatuotteet ja ylimääräiset hiilihydraatit ravinnostani pois. Eli en syö leipää, pastaa, pullaa tai mitään mikä sisältää jauhoja. Riisi ja perunakin väheni, ei sillä, että olisin niitä aiemminkaan syönyt.

Ohho, en tiedä mitä sanoa. Viikon aikana olen popsinut runsaasti kasviksia ja hedelmiä, kalaa ja kanaa sekä luonnonjogurttia, maustamatonta rahkaa ja raejuustoa. Viikossa minusta on tainut tulla ihan sokeri- ja hiilarikammoinen. Ei edes rasva tunnu niin pelottavalta kuin valkoiset jauhot. Mutta täysrasvaisiin tuotteisiin ja voihin en kyllä tikullakaan koske. Olen jopas uskaltautunut maistamaan taas cashewpähkinöitä (!) ja tässä yksi päivä tein "jäätelöä" pakastemarjoista, pienestä palasta banaania ja maitorahkaa. Se oli kyllä hyvää :)

Oloni on kyllä ainakin hitusen parempi. Minulla ei ole enää niin tukkoinen ja väsynyt (vaikka yksi päivä olin ihan rättiväsynyt, mutta se taisi johtua flunssasta ja antibiooteista). Turvotus en ehkä ihan hieman helpottanut. Minun ei ole edes tehnyt mieli leipää tai mitään makeaa. Ei tulisi mieleenkään ahmia. Paitsi sitten tänään. Söin suklaata, en hirveästi, mutta kuitenkin liikaa. Yritin oksentaa tuloksetta. Et vain yrittänyt kunnolla! Nyt on paha olo. Vaikka siitä saan syyttää ihan vain itseäni.

Vaikka tästä ja edellisestä postauksesta voisi luulla, en todellakaan meinaa vielä parantua. Painon mukaan saattaaisin ehkä jopa saada terveen papaerit vaikka pääkoppa on vielä ihan sekaisin. Ehkä juuri se on ongelma. Paino. Olisi paljon helpompi päättää parantua jos oikeasti olisin pieni enkä tällainen mursu. En todellakaan ole sinut painoni tai kehoni kanssa. Painoa pitäisi vielä saada pois, ehkä sitten kaikki olisi paremmin. Tällä kertaa voisin vain tehdä sen hieman terveemmin, huomaamattomammin.

Huomenna vaihdetaan viihteelle, pitäisi taas vaihteeksi  esittää vähän sosiaalista. Pullot vielä ostamatta vaikka niitä varastossakin olisi. Hetkeksi voin unohtaa tämän todellisuuden, leikkiä onnellista ja työntää murheet syrjään. Mitenköhän sekin onnistuu?

ollaan hetki ihan hiljaa

Minulla on paha olla.
En edes oikein tiedä mistä tämä ahdistus kumpuaa.

Eilen oli myös fyysisesti tosi huono olo. Lähdin kesken koulupäivän, vaikka minulla oli vain kaksi tuntia, kun päätä särki niin paljon. Kaupassa pelkäsin luhistuvani lattialle. Sydän läpätti rinnassa, maailma pyöri hieman tavallista nopeammin ja jalat eivät oikein jaksaneet toimia.

Illalla jätin treenit suosiolla väliin enkä jaksanut lähteä tallille. Liian nopea liike niin päässä vihloi inhottavasti ja keuhkot painuivat kasaan.

Tänään on onneksi vapaapäivä ja saan jäädä kotiin keräämään voimia viikon viimeistä koulupäivää varten. Ihana sää vetäisi ulos lenkille, mutta järki malttaa pysytellä sohvalla lepäämässä.

En jaksaisi ja haluaisi mennä kouluun. Se vaatii liikaa voimia ja aiheuttaa ahdistusta. En kuulu sinne, olen ylimääräinen jälkeenjäänyt. Ystävieni suunnitellessa ylppäreitä harmittelen etten itse vielä valmistu. Yritän keskittyä kahteen kurssiini, vaikuttaa aktiiviselta vastaamalla opettajan kysymyksiin vaikka inhoan kun muut kuuntelevat mitä sanon.

Viikonloppuna olisi biletystä luvassa, samoin vappuna.
Ehkä en jaksa mennä.

jos vain oisin vahvempi

Mulla ei mene nyt hyvin. Ei ole oikeastaan mennyt jo vähään aikaan.
En ole vain pystynyt myöntämään sitä itselleni tai kenellekään muulle. Yritän hymyillä ja jaksaa, esittää iloista ja reipasta, jos joku kysyy on kaikki ihan hyvin. Vaikka mä olen päivä päivältä lähempänä romahdusta.

Ruokailut menevät hyvin niin kauan kun saan itse päättää kun anoreksia saa määrätä kuinka paljon ja mitä syön. Silloin saan syötyä ilman suurempaa ahdistusta ja välillä hyvinkin nopeasti.

Muutoin ahdistaa sitten ainakin tuplasti. Näen koulussa, kadulla, kaupassa, kirjastossa pienen pieniä keijukaisia ja tunnen itseni sotanorsuksi. Haluaisin vain vajota maan alle.

Kaksi koulupäivää takana, yhteensä neljä tuntia. Tarvitsen jo lomaa. En viihdy, ahdistaa ja tunnen itseni yksinäiseksi. En halua katsoa tai puhua opettajille. Minä en vain kuulu sinne. En tietenkään, minunhan pitäisi olla lukemassa pääsykokeisiin eikä tehdä lukiota neljään vuoteen. Olen epäonnistunut.

Tiistaina psykalla kerroin välipalan jäävän muutamana päivänä välistä. Hän antoi minulle mahdollisuuden miettiä, kuunella sisintäni ja valita uudestaan. Päädyin että meinaan kuitenkin jättää ne välistä. Kuulemma anoreksia sai jälleen erävoiton. En pystynyt hillitsemään hymyä, joka käväisi nopeasti kasvoillani.

Olen kieltänyt tosiasioita itseltäni, yrittänyt olla ajattelematta totuutta. Yritän pitää itseäni kiireisenä, etten vain ehtisi pysähtyä huomaamaan etten oikeasti ehkä jaksaisi.

Se pieni hiljainen ääni sisälläni, se joka on välillä ollut huolissaan, on hiljentynyt lähes kokonaan enkä jaksa edes oikein yrittää etsiä sitä. Se tietää mitä tämä vuodenaika sattaa tarkoittaa. Reilu vuosi sitten sain neljä kiloa pois viikossa. Ehkä voisin tehdä nyt myös samoin.

On vain helpompi kuunnella sitä ääntä, joka käskee valitsemaan rasvattoman version ja valehtelemaan.

En enää tiedä mitä oikeasti haluan

It's just water

Elintärkeä vesi

ja kuitenkin niin pelottava. Miten se on mahdollista?

Jo jonkin aikaa sitten havaihduin siihen, että en taida juoda riittävästi. Harvemmin enää astelen keittiöön ja juon lasillisen vettä. Vain aterioilla juon lasillisen tai korkeintaan kaksi. Pienemmillä aterioilla (aamu-, väli- ja iltapala) juon yleensä teetä tai kahvia, yleensä kaadan jopa osan pois. Lääkkeitä ottaessani juon vain sen verran että saan ne hyvin nieltyä.

Mistä tämä nyt sitten oikein johtuu? En tiedä. Tiedän oikein hyvin, ettei vedessä ole kaloreita ja ettei siitä voi lihota. En tunnista - tai ainakaan myönnä sitä - itsessäni pelkoa vettä kohtaan, vaikka vesipaino saattaakin olla se maailman pelottavin asia.

Vesi on aina ollut se minun janojuoma. En ole ikinä oppinut juomaan maitoa, enkä mehuistakaan oikein piittaa. Limuakin on tullut juotua aika harvoin, ja jos sitä nykyjään juon on se tietenkin light versio.

Ero viime keväiseen on kuitenkin valtava. Join silloin helposti 2-3 litraa päivässä. Kannoin aina mukanani vesipulloa ja join vettä pitkin päivää. Valitettavasti keksin myös korvata aterioita kahvilla tai pepsi maxilla, join reilusti vettä ennen aterioita ja jos oli nälkä täytin vatsani vedellä. Ehkä nyt ei ihan samaan tarvitsisi uudelleen ryhtyä, mutta tämä tyttö tarvitsee enemmän vettä.

Kärsin usein päänsäryistä ja heikotuksesta, jotka voivat myös olla merkkejä nesteen puutteesta. Buranaa tulee ehkä otettua hieman liian usein päänsärkyyn. Oksentaminen ja laksatiivit eivät taida myös yhtään auttaa kehon nestetasapainon säilyttämiseen. Kärsin turvotuksesta ja sitä myötä viha omaa kehoa kohtaan ei hellitä yhtään. Toisinaan hoitava taho en epäillyt minun harrastavan nesteen tankkausta, mutta kehoni on ihan riittävän sekaisin ilman sitäkin.

Jos ei tunne nälkää, ei välttämättä huomaa myöskään janoa. Olen jo niin kauan ollut kuuntelematta kehoni pyyntöjä ja signaaleja etten enää tiedä mistä etsiä. Hassua kuitenkin kuinka syömisten lisäännyttyä olen alkanut juomaan vähemmän. Kun vatsani on jo halkeamispisteessä lautasellani olevasta ruoasta ei tule mieleenkään täyttää sitä vielä lisää vedellä.

Miksi en kuitenkaan saa otettua kuppia käteen ja vettä nassuun? Keittiöön käveleminen tuntuu erityisen vaikealta. Ehkä jossain lymyää myös pelko siitä, että jos kerran annan keholleni juotavaa se kohta vaatii myös ruokaa ja ja ja...

Ohho, tulipa paljon tekstiä pelkästä vedestä ja juomisesta. Tämän kun pitäisi olla yksi niistä yksinkertaisimmista asioista, mutta eipä näköjään ole.

I don't know how to clean up the mess I am

Minun piti kirjoittaa jo eilen, mutta en vain saanut aikaiseksi. On jotenkin vähän aivokuollut olo.  En ole oikeastaan tehnyt yhtään mitään. Tuntuu ettei stressitasoni ole laskenut sitten yhtään. Tekemättömiä asioita on olevinaan vaikka kuinka paljon. En vain millään jaksaisi. 

Pinna on kireällä ja otamme yhteen äidin kanssa vähän joka asiasta. En vain jaksaisi nähdä sen naamaa ja kuulla sitä valitusta. Äiti kulta, olen jo kauan sitten ymmärtänyt, että olen huono tytär. Isän kanssa menee ihan hyvin, kunhan varomme astumasta toistemme varpaille ja yritämme jutella mahdollisimman vähän. Yhdessä voimme istahtaa sohvalle katsomaan telkkaria, eihän silloin tarvitse puhua.

Huomenna pitäisi uskaltautua koululle tapaamaan opoa. Seuraavan jakson lukujärjestys näyttää säälittävän tyhjältä ja ensi vuoden kurssivalintojakin pitäisi miettiä. Kymmenen kurssia vajaa siitä pakollisesta vähhimäsmäärästä ja tämä tyttö miettii koulun lopettamista. Eihän se iltalukio ehkä niin huono vaihtoehto olisi. Paitsi silloin olisin vielä isompi epäonnistuja.

Syömiset ovat menneet, no, joten kuten. Olen syönyt, mutta jokaisella aterialla olen jollain tavalla lintsannut määrissä. Ei tuota, vähemmän tätä. Kaikki on liikaa. Jossain vaiheessa onnistuin myös piilottamaan puolikkaan kasvispihvin servettiini. Ihan kuin sillä olisi oikeasti jotain merkitystä...

But there are days when I'm not okay

"Sä näytät terveemmältä, jotenkin eloisammalta"

Halusin vain itkeä ja huuta.
Minähän näytän ihan kamalalta! En halua näyttää terveeltä. En kestä elää tässä kehossa.

olisipa se näin helppoa...

ateriasuunnitelman noudattaminen ahdistaa
tietyt ruoka-aineet ahdistavat
oikeastaan kaikki ruoka ahdistaa
ruokailut ovat ahdistusta täynnä

ahdistun peilikuvastani
se miltä näytän
läskit reidet ja vatsa, naama ja perse
koko minä

pelkään painonnousua ja lihomista
tämänkokoisena on paha olla
se etten tiedä painoani ahdistaa
punnitukset ovat kamalia
oksentaminen ei ole kivaa
kuitenkaan en pääse siitä eroon

kotoa lähteminen
ulos meneminen ja
kotona neljän seinän sisällä istuskelu ahdistaa ja
vaativat suuria ponnisteluja

koulurakennuksen näkeminen
sinne meneminen
opettajien ja koulukavereiden näkeminen
saavat aikaan vain ikäviä tunteita

pelkään lihomista
laihtuvani liikaa
sydämeni pettävän
hiusten tippumista
että teen itsemurhan

pelkään soittamista
puhua ihmisille
syödä muiden ihmisten kanssa

pelkään ystävieni puolesta
varsinkin kahden joilla on myös syömishäiriö

pelkään epäonnistuvani kirjoituksissa
etten osaa mitään
teen jotain väärin tai mokaan
että en saavuta tavoitteitani
en halua olla huono

mietin mitä muut ajattelevat
pelkään että muut tietävät sairaudestani
että muut ajattelevat ja kuiskivat selkäni takana
katsovat syönkö evääni

elleivät omat asiat ahdista
niin ahdistun muiden puolesta

koko maailman murheet ovat minun murheita
minussa on aina jotain viikaa
en ole täydellinen

tulevaisuuskin tuntuu vain ahdistavalta ja on pelkoja täynnä

pelkään parantumista
pelkään päästää irti
jo pelkkä ajatus ahdistaa

pelkään pelkäämistä

ja kuitenkin

en puhu tästä
olen hiljaa
sulkeudun
niin on parempi,
ettei kukaan tiedä


kaikki on hyvin

vaikka ei olekaan