When you've been fighting for it all your life // You've been struggling to make things right

Liian pitkä aika viimeisestä kirjoituksesta.

Tulin vain ilmoittamaan, että olen elossa - ainakin miten se tässä maailmassa määritellään. Pää räjähtää ja mieli pirskoutuu palasiksi. Kesällä mulla meni oikeasti jo aika hyvin. Nyt en enää jaksaisi. Päivä päivältä liekki hiipuu.
Ei mulla hyvin mee ja annan itseni vajota syvemmälle.  
Ei ole voimia kamppailla.

jos sitä nyt edes kerran kuussa kirjoittaisi

Toissaviikolla luulin, että se oli viimeinen käynti psykan luona. Mulle jäi niin outo ja sekava olo, en tiennyt oliko minut hetkeä aiemmin potkittu pihalle. Ahdistus kasvoi isoksi möykyksi vatsassa, puristaen samalla rintaa kasaan. Se viikko oli todella vaikea. Olin hukassa tietämättä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Onneksi sain viime viikolle ajan. Suurin osa kolmesta vartista meni asioiden selvittelyyn. Sieltä lähdin kuitenkin paremmalla mielellä kuin mitä olin ehkä pelännyt.
Seuraava tapaaminen venyy kuitenkin tästä kahden viikon päähän. Olisin samalla voinut melkein yhtä hyvin lopettaa.

Ei mun elämä ole muuttunut oikeastaan miteenkään, samaa vanhaa kehää pyörin edelleen. Kirjoitukset ja lukio on jo ohi, mutta kuitenkin tuntuu siltä, ettei mikään ole muuttunut. En ole vieläkään karistanut syömismörköä kannoilta, vaan kannan sitä repussa mukanani. Ajatukset ja teot ovat keskenään ristiriitaisia, tekisi mieli lyödä päätä seinään kun en saa selvää ajatuksistani tai siitä mistä ne oikein kumpuavat.


Ajatukset jälleen tökkivät ja sormet pysähtyvät näppäimistölle. Tuijotan lasittuneella katseella ulos ikkunasta. Jotain oli kirjoitettava, mutta alun jälkeen pään täytti sumu. Ehkä se yritti estää ajattelemasta liikaa. Tai sitten vain tämä kuume saa aivot ihan hyytelöksi.

Mä en tiedä miten tän blogin käy. Motivaatiota kirjoittaa ei oikeastaan ole. Vaikka olen kirjoittanut tätä lähinnä itselleni, ei blogiin ole pitkään aikaan tullut kommentteja.

En nykyään edes lue aktiivisesti mitään sh-blogeja, välillä kirjaudun bloggeriin ja vilkaisen muiden blogeja. Lemppariblogit ovat kuitenkin lopettaneet tai kadonneet jo aikoja sitten.

Vointi tai olo ei ole vieläkään parantunut oikeastaan ollenkaan. Kamppailen edelleen samojen ongelmien kanssa. Haluan parantua, mutta samalla olla sairaampi ja laihtua. Välillä annan sairauden riepotella minua ja tottelen mukisematta. On asioita, joista nautin ja saan voimaa, niinä hetkinä löydän taas elämänhalun ja parantumismotivaation.

Tämä ei kuitenkaan ole helppoa.

Saa nähdä miten tässä käy. Miten saan elämäni raiteilleen ja jaksanko vielä kirjoittaa.

I learned to live half alive

Viimepäivät ovat menneet huonosti. Ne ovat olleet kamalia.
ahdistaa ahdistaa ahdistaa

Toivoisin voivani olla hengittämättä, niin vaikealta se tuntuu. Haluaisin olla menemättä nukkumaan, silloin ahdistus moninkertaistuu. Olen niin poikki, etten oikein jaksa tehdä mitään. Ajatus ei kulje, en ymmärrä mitä muut puhuvat.

Sunnuntaina kumarsin posliinijumalaa. Kuinka tyhmä voi ihminen olla? En ole oksentanut varmaan kahteen kuukauteen. En tiedä miksi tein niin taas. Luulin sen olevan jo mennyttä.

Perjantaina humalassa oli ihan kivaa, taidan turvautua pulloon myös tulevana viikonloppuna.

Otan myös kaapista pienen, mutta suuresti vihaamani pillerin. Haluan edes välillä saada nukuttua, vaikka seuraavana päivänä olisikin hieman tokkurainen olo. Vaikka ei ne pidemmän päälle enää vaikuta. Huomenna reseptin kanssa apteekkiin kokeilemaan olisiko jostain muusta hyötyä.


hyi kuulostan ihan lääkeitäihanmitensattuunapsivalta pulloonmurheensahukuttavalta bulimikolta. Jotenkin tämä alkaa tuntua niin samalta kuin vuosi sitten.


Oli vain pakko tulla ilmoittamaan itsestään jotain. Olisi toki ollut kivempi kirjoitella mukavemmista kuulumisista.

I'm friend with the monster

En ymmärrä mihin nämä päivät katoavat.
Tekemistä, tekemistä, välillä melkein minuuttiaikataulu. Tulevat viikot ovat täynnä ohjelmaa, ehkä lukulomalla sitten hieman rauhoittuu.

Viimeisen puolentoista viikon aikana olen vain syönyt. Vuoden vaihtumisen jälkeen syömiset olivat todella huonolla kantilla. Nyt kuitenkin kroppa ilmoitti tarvitsevansa ruokaa. Ja sitä minä olen sille antanut. En ole ahminut tai syönyt liikaa, olen vain syönyt aikaisempaa huomattavasti enemmän. Vaikeuksia on, ateriavälit lipsuvat helposti kuuteen tuntiin. Olen turvoksissa, väsynyt ja olen varmaan lihonut 10kg. Olen varmasti syönyt riisifruttia enemmän, kuin laki sallii, mutta yrittänyt ajatella sen olevan ihan fine.

Olen kuitenkin edelleen masentunut ja ahdistaa todella paljon. Ruoka ei ole tällä hetkellä se pahin vihollinen, vaan ihan kaikki muu sitten ahdistaakin. Olen nukkunut todella huonosti. En saa unta, heräilen ja olen kuitenkin väsynyt. Ahdistaa mennä nukkumaan, sillä tiedän että silmät suljettuani ahdistus hiipii hiljalleen ja valtaa lopulta koko mielen.

Olen täysin kadoksissa itseni kanssa. Haluaisin repiä itseni auki ja parsia kokoon uudestaan. Irroittaa mieli, puhdistaa se ja laittaa varovaisesti takaisin. Olen rikki, hajalla. En tiedä kuka mä olen. Kun mietin vaikka viikonlopun tapahtumia, ne tuntuvat ihan surrealistisilta. En se ollut minä, ehkä joku sijaisnäyttelijä. Pystyn toimimaan, jopa hymyilemään, mutta lähinnä se tuntuu roolilta. Olen mä välillä ihan aidosti iloinen, nautin elämästä, mutta sitten minut vedetään jälleen takas pimeyteen. Voisinpa edes hetkeksi saada rauhaa siltä itsekriittiseltä täydellisyyteen pyrkivältä ääneltä sisälläni. Vaikka tunnen ansaitsevani jokaisen haukun ja ruman sanan, toivoisin voivani hiljentää sen.

En tiedä mistä löydän voimia tähän kaikkeen, välillä mietin miten jaksan kesään asti.

I'm friend with the monster that's under my bed

Get along with the voices inside of my head

You're trying to save me, stop holdin' your breath

And you think I'm crazy, yeah, you think I'm crazy

She feels like she's on trial, but she's still in denial

Tämä viikkoa on ollut yhtä vuoristorataa. Huonoja hetkiä on tainut olla kuitenkin hyviä enemmän.
Mikään katastrofi tää viikko ei ole ollut, mutta psykakin toivoi parannusta tilanteeseeni.

Lauantaina olin kuitenkin aika semiylpee itsestäni. Vanhemmat lähtivät mökille ja jäin yksin kotiin. Jo viikkoa etukäteen panikoin tilannetta. Ajatukset muuttuivat hirmumyrskyksi päässäni.

1) jee vihdoin yksin, voin olla syömättä ja pitää pienen reilun vuorokauden mittaisen paaston
2) apua apua en mä osaa... ostan varmaan jätskiä ja oksennan
3) ehkä parempi etten syö mitään - en ainakaan ahmi ja oksenna!
4) oliskohan sittenkin mahdollista yrittää syödä normaalisti?
5) juu ihan varmaan, älä edes kuvittele!

Ja voin sanoa, että minä selvisin! Pystyin yksin syömään iltaruokani. Okei päivän syömiset eivät olleet muuten oikein hanskassa ja kaukana normaalista, mutta kaikki meni paaaaljon odotettua paremmin. Kuten psyka sanoi "en alkanut hölmöilemään" vaikka minulla oli siihen tilaisuus.


Tämä jääkausi saa ajatuksetkin jäätymään. Ei riitä että on jalat, kädet, naama ja koko muu kroppa ihan jäässä, kun aivotkin toimivat hitaammin vaikka pipo välillä onkin päässä.

Mun vatsaan on melkein koko viikon sattunut ja muutenkin on ollut huono ja kuvottava olo. Yhtenä iltana luulin kuolevani, kun vatsa oli niin kipeä. Jos olisin joutunut itse ajamaan autoa en olisi päässyt kotiin asti. Pienessä kippurassa peiton alla olo helpotti hieman, mutta seuraavana aamuna oli vieläkin hieman kuvottava olo.

Viikonlopun jäljiltä minulla on hieman parempi ja positiivisempi oli. Myös eräs ihana sokerinen rakas auttoi minua selviämään viikonlopun hankaluuksista. Oli helpottavaa, kun sai puhutta jollekin.
Nyt tsempaan uutta viikkoa kohti.
Tsemppiä teille myös!<3

I know I should know better

En tiedä mistä kirjoittaisin... Mistä te haluaisitte kuulla? Jos on ideoita otan niitä mielelläni vastaan :)

Syömisistä en viitsi kummemmin kertoa, kun ei niistä oikein mitään kerrottavaa ole. Ei ne vieläkään ihan suju, mutta näytän olevan aika sujut sen kanssa. Pärjään näin enkä oikein jaksa tehdä asialle mitään. Pelkään ruokaa (joka on ihan naurettavaa, tiedän), pelkään vetäväni ihan överiksi, ahmivani ja sen jälkeen oksentavani, joten turvallisempaa syödä vähän vähemmän. Terve puoli sanoo sen olevan ihan ok syödä vaikka jäätelöä, mutta tiedän miten se kuitenkin päättyisi. deldel deletointi

Viime viikolla pidin sitten vähän omaata vapaata koulusta. Yksi tunti oli peruuttu, toiselta karkasin ja perjantaina lintsasin. Alkuviikosta minulla oli oikeasti vapaata. Tällä viikolla jälleen totuttelemista takaisin koulun penkille pidennetyn joululoman jälkeen.

Vaikka haaveilin terapian lopettamisesta, en saanut suutani auki ja sanottua sitä ääneen. Psykologin mielestä ajatus tuskin olisi ollut kovin hyvä. Toki aikuisena voin tehdä mitä haluan. Kesään mennessä haaveilen kuitenkin lopettamisesta. Kaksi vuotta. Liian pitkä aika mielestäni.

Ulkona on yhtäkkiä joku hemmetin jääkausi, mutta nautin enemmän tästä kuin siitä kaikesta mudasta. Mukava verhoutua neuleisiin, toppatakkiin ja uggeihin.

Vaikka talvi alkoikin myöhässä tuntuu kevät liian kaukaiselta. Niin paljon tehtävää ennen kesää. Liian vähän aikaa. Kalenterin sivut ovat vielä tyhjiä, vaikka todellisuudessa ne tulevat täyttymään täysin. Miten osaisin olla stressaamatta kaikesta tulevasta?

Pitäisi taas vaihteeksi mennä lääkäriin tarkistuttamaan lääkityksiäni. Ei tästä tunnu olevan apua. Annostusta ei kait voi nostaa ja en ole varma uskallanko vaihtaa toiseen, mutta haluaisin hieman helpotusta tähän oloon. Masennuksesta en ole vieläkään päässyt eroon ja ahdistuksen siirryttyä ruoasta pois kaikkeen muuhun, tunnen kuinka keuhkot painuu kasaan. Etenkin illat ovat vaikeita. Nukkumaan meneminen tuskaa. Päivällä voin esittää kaiken olevan hyvin, on ehkä hieman enemmän tilaa hengittää.


Vuoden vaihtuessa on aina uuden alun vuoro. Lupauksia turha tehdä...
Jospa tämä olisi se vuosi jolloin oikeasti parannun? Jos tämäkin vuosi menee taas syömisvammaillessa. Sitä en todellakaan halua, mutta... miksi mä en tyhmä osaa!?

voisin vihdoin olla vapaa

Mä olen kyllästynyt niihin voimiin jotka ohjailee mun elämää,
jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa
En tiedä onko se väärin, kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan
Sillä niin olis käynyt jos ois jäänyt eiliseen kii

Joku mua piteli siinä, se oli niin kamalan vahva
Eikä se halunnut päästää irti
Melkein kuin lihaa ja verta, suurempi vuori on merta
Se sellaiseksi kasvoi mun päässä

En odota yllätystä, en pidätä hengitystä
Mä haluan jättää sen kaiken taakse
Tää mun pakoni loppuun juostu on
En mä rohkea oo, enkä kuolematon
Mut mä tiedän vaan sen, minkä sydän on tiennyt kauan
Tää mun pakoni loppuun juostu on

En aio tuntea pelkoo, vaikka pelkään et se ei oo musta kii
Mut mä luulen et ihminen on sitä vahvempi
Aion antaa sen kuolla, en enää anna sille tilaa hengittää 
Mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää

Rakennan kotini yksin, parannan minäni yksin
Pakotan pitämään itseni koossa 
En ole se surkea rätti jonka sydän on imetty kuiviin
En rakenna sille kotiini huonetta

En odota yllätystä, en pidätä hengitystä
Mä haluan jättää sen kaiken taakse
Tää mun pakoni loppuun juostu on
En mä rohkea oo, enkä kuolematon
Mut mä tiedän vaan sen, minkä sydän on tiennyt kauan
Tää mun pakoni loppuun juostu on

En aio tuntea pelkoo, vaikka pelkään et se ei oo musta kii
Mut mä luulen et ihminen on sitä vahvempi
Aion antaa sen kuolla, en enää anna sille tilaa hengittää
Mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää

6.1.2014

Takaisin kotona. Mieliala lähes maassa. Ihan hirveetä. Haluaisin vain pois pois.
Kaikki hyvä, jonka jo saavutin tuntuu hävinneen kuin tuhka tuuleen.
Olen nukkunut huonosti ja olen todella väsynyt. Ajatus täytyy etsiä jostain sumun keskeltä.

Tiedän, että syömiset ovat vähentyneet, mutta jos ei ole nälkä. Poissa kotoa totuin syömään kolme kertaa päivässä, vaikka kertoja pitäisi olla enemmän. Enhän minä ikinä oikeastaan oppinut syömään viittä kertaa päivässä, se oli lähes mahdottomuus.  Poissa yritin toki sitten syödä hieman enemmän, mutta välillä menikin hieman salaatti ja hedelmälinjalle.
Kotona olen jatkanut kolmella aterialla päivässä, mutta nyt määrät ovat selvästi pienempiä. Ei ne nyt kuitenkaan ole mitään pikkuruisia, syön mielestäni ihan riittävästi, mutta tiedän, että hoitotaholta tulee tästä sanomista.

Harmittaa, kun kaikki kääntyi nyt vähän näin päin. Silloin joulukuun alussa olin niin täynnä parantumismotivaatiota ja olin aidosti iloinen. Elämä tuntui pitkästä aikaan helpoltamukavaltakivalta.
Tiedän, että tsemppaamalla voisin hyvin saada sen kaiken hyvän takaisin, mutta... En tiedä jaksanko. Pärjään ihan hyvin näinkin. En ole sairas, mutta en myöskään parantunut. En tiedä missä mennään.

Tuntuu, että muutama asia kaatuu tällä hetkellä niskaan. Välillä mietin milloin kaikki oikein voisi lopulta sujua. Voisi se onni välillä potkaista vähän tännekin suuntaan. Päällisin puolin mun elämä näyttää varmaan helpolta ja täydelliseltä, ei mulla pitäisi olla syytä valittaa, mutta... Kun ne asiat joista mä todella välitän tuntuvat menevän koko ajan pieleen. Teen suunnitelmia, mutta harvoin ne toteutuvat, kun tulee mutkia matkaan.

Täytyy yrittää nyt vain vähän tsempata.
Uusi vuosi, uusi alku.

Tästä voi tulla vielä hyvä vuosi.

25.12.2013

Viimeisestä postauksesta taisi taas vierähtää pieni ikuisuus ja taukoa on vielä vähän luvassa. Olen edelleen täällä kaukana. Onhan minulla mahdollisuus käyttää nettiä lähes koko ajan, mutta en vain jaksa.

Mulla menee samalla tosi hyvin ja huonosti. Toivoin voivani jättää syömishäiriön kotiin, mutta kovasti se on roikkunut matkassa mukana. Välillä pystyn oikeasti nauttimaan elämästä, mutta sitten taas ahdistus ja pahat ajatukset pimentävät mielen.
Ruokailulla turvaudun tuttuihin turvaruokiin ja yritän löytää samoja, mitä kotona olisi. Pystyn toki välillä herkuttelemaan, mutta auta armias sitä ajatusmyrskyä sen jälkeen.

Olen kirjoittanut ajatuksiani ihan oikealle paperille. Mietin näyttäväni niitä psykalle. Kuitenkin kuuteen viikkoon on mahtunut kaikenlaista enkä kaikkea ole saanut edes kirjoitettua. Samalla mietin lopettaisinko käynnit. Vaikea yhtälö sillä samalla tunnen itseni hyvin vahvaksi ja kuitenkin olen sairauden vietävissä. En tiedä kumpi tai mikä osa minussa haluaisi lopettaa hoidon. Se vahva oma itseni vai puhtaasti sairas. Voisin näyttää olevani parantunut, mutta samalla tiedostan, että samalla sairaat ajatukset saisivat kehittyä rauhassa.

 Oikeasti olen nauttinut siitä, että olen saanut olla poissa kotoa. Täällä on ihanaa ja olen saanut vähän levätä ja lomailla.

Hyvää Joulua vielä kaikille!♥

yritän uudestaan ja uudestaan kunnes onnistun

En yhtään tykkää tästä jospa nyt kirjottaisin kerran viikossa-tahdista. Haluaisin niin kirjoittaa useammin, mutta aika ei aina tunnu riittävän, motivaatio puuttuu tai en tiedä miten pukisin ajatuksiani sanoiksi.

Kahden todella hyvin menneen viikon jälkeen, viime viikko oli selvästi vaikeampi. Mieliala oli matala ja motivaatiota oli vaikea löytää. Jo se että huomasin, että nyt menee vähän huonommin sai olon huonommaksi. Halusin niin kaiken menevän hyvin, ainakin parempaan suuntaan. Heti moitin itseäni, kun meni huonommin. Aina pitäisi mennä paremmin, teen elämästä (ja näköjään nyt myös paranemisesta) suorittamista ja sätin itseäni epäonnistumisista. Kun kerran menee paremmin ei saisi lipsahduksia ja takaiskuja tulla. Tiedän, että ne kuuluvat elämään ja ettei paranemisen tie ole kuopaton tai mutkaton, mutta en vain voi itselleni mitään.

En halunnut tulla viime viikolla kertomaan, että minulla ei mene niin hyvin. Minulla oli riittävästi mietittävää itsekseni. Ja tavallaan en haluaisi purkaa tänne aina niitä huonoja olotiloja.

Eilen päätin, että tästä viikosta tulee parempi. En antanut itselleni muita vaihtoehtoja. tässä tavallaan jälleen huomaa kuinka tiukka olen itselleni. Ensi viikolla lähden vähäksi aikaa pois. Maisemanvaihdos tulee juuri oikeaan saumaan. Olen yrittänyt tsempata koko joulukuun myös sitä varten, että poissaollessa olisi vähän helpompa.

Jottei tästä postauksesta tulisi liian masentunut vaikutelma täytyy kertoa jostain hyvästäkin. Sen parin viikon aikana kun minulla meni paremmin haastoin itseäni kunnolla. Yritin kahmia alas ruokia sieltä kiellettyjen hyllyltä. Söin pullaa ja porkkanakakkua. Vielä itselleni pelottava asia oli pasta. En edes muista milloin olisin sitä viimeksi ihan omasta valinnastani ja tahdostani syönyt. Ja nyt minä tein sen enkä edes kuollut!

Vaikka välillä menisikin huonommen ei se ole maailmanloppu. Siitä täytyy vain ottaa opikseen, yrittää uudestaan. Periksi en voi antaa.



Tällaisen sillisalaatti-postauksen jälkeen lopuksi vielä motivaatiolause

"Happiness depends upon ourselves," stated by Aristotle

hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät

En ainakaan itseni kohdalla voi puhua mistään ihmeparantumisesta vaikka minulla meneekin jo paremmin. En toki uskonutkaan, tai edes toivonut, täyskäännöstä ja yhdessä yössä tapahtuvaa muutosta ja paranemista.

Hetkittäin jopa tunnen olevani valovuoden päästä esimerkiksi vuoden takaisesta. Tottahan se on, ainakin osittain. Välillä meinaa vain usko loppua ja pelko ottaa ylivallan. Turhauttaa, etten pysty parempaan. Turhauttaa, että annan välillä syömishäiriön viedä minua kuin märkää rättiä. En aio kuitenkaan antaa nyt periksi. En vain voi. Ei ei ei. Ainoa tie on eteenpäin.

Tämä ei todellakaan ole minulle helppoa.
Ahdistusta ja pelkoa. En vieläkään usko ja luota siihen, että voisin syödä normaalisti paisumatta sata kiloiseksi. Pystynkö muka minä parantumaan tästä? Makaan sängyssä monta tuntia saamatta unta kun ahdistaa niin paljon. Satan syödä palan kakkua hymyissä suin, mutta sisälläni käyn loputonta kamppailua. Syömättömyys tai oksentaminen ei saa enää ollu vaihtoehto.

Muutama askel eteenpäin, toivottavasti ei kovin montaa taakse.
Muutos ei tapahdu hetkessä, kyseessä on todennäköisesti pitkä ja hidas prosessi. Päivä päivältä olen kuitenkin lähempänä -tähän pitäisi olla jotain hienoa, positiivista ja fantastista- tavallista ja tervettä elämää.

Pienin askelin.
Hitaasti, mutta varmasti.
toivottavasti

sunnuntain ajatuksia

Päivät vain sujahtavat ohi huomaamatta. Tuntuu siltä, kuin aika olisi välillä pysähtynyt, sitten kirjaudun bloggeriin ja huomaan, että viime postauksesta onkin kulunut aivan liian paljon aikaa.

Oikeastaan minulle kuuluu hyvin. Melkein voisin sano, että mulla menee paremmin kuin pitkiin aikoihin. Vaikka tässä on ollut hieman terveydellisiä ongelmia (jotka eivät oikeastaan liity mitenkään syömishäiriöön) olen jaksanut olla positiivinen ja hyvillä mielin.

Olen vihdoin päättänyt ihan oikeasti parantua. Olen sanonut niin varmaan monta monta kertaa aiemmin, mutta tällä kertaa olen tosissani. Aion todella antaa parantumiselle mahdollisuuden, enkä vain "mukaparantua".

On vaikeaa, ahdistaa, pelottaa ja vaikka mitä muuta, mutta jo lyhyessä ajassa olen huomannut muutosta parempaan. Melkein joka toinen minuutti tekisi mieli luovuttaa ja perääntyä, mutta en aio sen antaa tapahtua.

Kaiken tän paskan jälkeen ansaitsen olla onnellinen. Haluan nauttia elämästä, enkä halua menettää enää yhtään hetkeä sairaudelle.

luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu

Anteeksi hiljaiselo. Kirjoittamisenn tuli hieman enemmän taukoa, kuin mitä olin suunnitellut.

Viime viikko oli todella vaikea ja sain tsempata tosissani.
Nukkuminen oli todella vaikeaa ja sain vain muutaman tunnin yössä nukuttua. Ruokahalu katosi melkein kokonaan.

Ahdistus on moninkertaistunut ja tunnen olevani jälleen masentuneempi. Keskittymiskyky on nollassa enkä ole jaksanut oikein mitään. Kuitenkin olen täyttänyt päiväni ohjelmalla, juossut paikasta toiseen, jotta saisin jotain muuta ajateltavaa.

Nyt kuitenkin näyttää jo hieman valoisammalta. Olen tällä viikolla todella yrittänyt tehdä parannuksia syömisen suhteen. Muutenkin asiat näyttävät hiljalleen ehkä loksahtavan paikalleen. Ihmeitä ei kuitenkaan hetkessä tapahdu


Tulin siis vain ilmoittamaan olevani elossa.
Kirjoitan kunnolla paremmalla ajalla ja inspiraation kanssa.
Hoito (part 2) on ainakin tekeillä ja valmistuu toivottavasti jossain vaiheessa. Toivomuksia postausten suhteen saa esittää, yritän toteuttaa ne parhaani mukaan!:)

suunnaton suru

kiirettä, väsymystä ja huonoa syömistä

Kamala kiire koko ajan, tekemistä ihan liikaa.
No ainakaan en ehdi jäädä murehtimaan, kun ei ole aikaa pysähtyä kunnolla.
En ole edes oikein ehtinyt lukea suosikkiblogejani ja kirjoittaminen on vain jäänyt.

Syöminen on sujunut rehellisesti sanoen huonosti. Lämpimät ateriat ovat vaihtuneet välipaloiksi, aterioita on jäänyt väliin ja lautasella on enemmän tilaa kuin täytettä.

Osasyy ruokahalun katoamiseen on pitkittynyt flunssa, parhaillaan syön antibiootteja poskiontelotulehduksen. Toisaalta minulta ei löydy voimia jaksaa tsempata. Kehoahdistus on jotain järkyttävää.

Psyka oli eilen hyvin huolissaan. Paino kuulemma tipahtanut yllättäen ja suht jyrkästi. Kehoni kuulemma menee taas tutulle säästöliekille. Tutut oireet palaavat yksi kerrallaan, tunnistan ne, mutta laitan ne flunssan piikkiin.

Tuli nyt tällainen lyhyt kuulumispostaus. Enempää en ehdi kirjoitella, sillä minun täytyykin tästä lähteä takaisin kouluun.

Sä et ole hullu

Kuunnelkaa <3
toivottavasti toimii

hoidosta (part 1)

Lääkäri, psykologi, ravitsemusterapeutti, psykiatri, kouluterveydenhoitaja ja kuraattori....

Lupasin postausta liittyen hoitooni. Tässä se nyt tulee. Päätin jakaa postauksen ainakin kahteen osaan, muuten siitä olisi varmaan tullut aivan liian pitkä. En tiedä kumpi osa pitäisi oikeastaan julkaista ensin, ehkä postauksen jakaminen teki kaikesta vain sekavampaa. Tämä on ehkä sellainen lyhyt esittely, seuraavassa voin kertoa hieman tarkemmin (paljastamatta kuitenkan liikaa yksityisiä asioita).


Ajattelin hieman "esitellä" minua "hoitavia" henkilöitä.



Minua hoitavat henkilöt


Tällä hetkellä käyn psykologin luona kerran viikossa. Koko viime lukuvuoden kävin kaksi kertaa viikossa, sillä muut olivat sitä mieltä, että tarvitsen enemmän tukea. Tänä syksynä koulun alettua psyka ehdotti taas käyntien lisäämistä, mutta minä vastustin. En halua, ehdi, jaksa käydä useammin. Uskon ja toivon pärjääväni näin. Lisäksi saan tällä hetkellä tukea myös koulussa ja uudelta lääkäriltäni.


Lääkäriä tapaan noin kerran kuukaudessa. Kesän alussa löysimme uuden mukavan lääkärin, jonka luona käyn ihan mielelläni. Hän on vastuussa lääkityksestäni ja ohjaa minut tarvittaessa lisätutkimuksiin. Oikeastaan on helpompaa, kun käyn eri paikassa kuin terapeuttini luona. Välillä kuitenkin on hankaluuksia kun psyka (ja hoiti sh-puolella) ei tarkkaalleen tiedä, mitä lääkärikäynneillä on tapahtunut.

Ennen tätä kyseistä lääkäriä jouduin rampaamaan useilla eri lääkäreillä ja melkein joka kerta vastassa oli joku uusi. Se oli hankalaa ja minun oli todella vaikea saada kerrottua asioita. Kävin joko terveyskeskuksessa, koululääkärillä ja vielä käydessäni psykiatrian polilla näin siellä kaksi kertaa lääkäriä. Nyt on myös helpottavaa jos minun tarvitsee flunssan takia käydä lääkärissä, minun ei tarvitse erikseen kertoa lääkityksistäni.


Ihan psykiatria olen nähnyt tasan kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran melkein heti jouduttuani hoitoon, toisen kerran ihan tämän vuoden alussa. Molemmilla kerroilla käteeni lykättiin uusi resepti, seurantaa ei ollut. Jäin yksin lääkkeitteni kanssa, eikä kukaan ollut estämässä, kun päätin lopettaa sertralinin.


Ravitsemusterapeuttia tapaan silloin tällöin. Mitään tarkempaa "hoitosuunnitelmaa" ei ole laadittu, vaan voin varata sinne ajan, kun minusta tuntuu siltä tai kun psykani on sitä mieltä. (Useimmiten hän on ehdottanut sitä, minusta välillä vähän turhaa...) Lisäksi olen käynyt joskus rt:llä jos psyka on ollut lomalla.


Koulu on yrittänyt tukea minua mahdollisimman paljon. Siellähän kaikki aikoinaan selvisi, sieltä soitettiin kotiin ja ehdotettiin hoitoa. Ensimmäiset joille saatoin puhua syömisongelmistani olivat koulukuraattori ja terveydenhoitaja.

Koulussa oli tarkoitus laatia suunnitelma miten siellä voitaisiin auttaa minua mahdollisimman paljon. Tarkoituksena olisi, että tapaan terkkaa tai kuraattoria (tai joskus molempia samaan aikaan) noin kuukauden välein. Molemmat ovat aivan ihania, mutta välillä minusta ehkä vähän tuntuu siltä kuin minua vahdittaisiin ihan koko ajan. Kotona, koulussa jne.



Toivottavasti ei ollut liian sekavaa
ja, että tästä olisi hyötyä edes jollekin.

Seuraavassa osassa yritän selittää esimerkiksi seuraavia asioita:
miten, miksi ja milloin jouduin/pääsin hoitoon, miten hoito on muuttunut sinä aikana, vähän tarkennan eri osioita. Jos teillä on toivomuksia jatko-osaan niin niitä saa ilomielin esittää.

something to celebrate?

 Tässä kaiken kiireen ja stressin keskelle unohdin täysin erään asian.
Muutama viikko sitten (niin tai olihan se jo reippaasti syyskuun puolella) blogini täytti kaksi vuotta! En edes oikein käsitä sitä. Siitä on jo ikuisuus, toisaalta mietin mihin aika on oikein vierähtänyt. Mitä kahdessa vuodessa on oikein ehtinyt tapahtua.

Kaksi vuotta sitten oli ajatusmaailmani hyvin erilainen. Tekisin melkein mitä vain voidakseni mennä ajassa taaksepäin, ravistella sitä tyttöä ja yrittää muuttaa tulevaisuutta. Jos olisin tienyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan, olisinko tehnyt aivan samat valinnat? Vaikea sanoa, toivon, että olisin ollut viisaampi. Turha sitä on kuitenkaan enempää miettiä, tehty mikä tehty. Olen katkera, hyvin katkera siitä, miten annoin elämäni valua käsieni välistä hiekkaan. Olisin voinut saada niin toisenlaisen elämän, olla onnellinen ja terve(empi).

On toinenkin asia mitä voisi melkein juhlistaa. Tällä viikolla tuli täyteen kuukausi oksentamatta. Vau, en olisi uskonut pystyväni siihen. Tämä oli pisin tauko varmaan vuoteen. Joudun välillä taistelemaan kovasti. Olen koko ajan pelännyt, että menen ja pilaan kaiken saavuttamani. Ehkä pelko johti siihen, että lopulta epäonnistuin ja näin pitkän tauon jälkeen kuitenkin oksensin. Pelkäsin ja murehdin ennalta sellaista mitä ei ollut vielä tapahtunut. Sen sijaan olsin voinut ajatella positiivisesti ja iloita onnistumistani.

Ajettelin kirjoittaa postausta liittyen hoitooni. En tietenkään voi puhua yksityisistä asioista tai kertoa tarkkoja hoitooni littyviä asioita, mutta yritän. Postaus saattaa vain venyä hieman liikaa ja mietin jakavani sen kahteen osaan. Toisaalta en tiedä, onko vanhojen asioiden miettiminen hyväksi itselleni. Toisaalta se voisi olla hyvin terapeuttista. Saa nähdä.

Tällä hetkellä minulla on vähän muutakin murehdittavaa ja flunssakaan ei ole oikein vielä parantunut.

seitsemäs kymmenettä

Eipä mitään erikoista kuulu.

Sunnuntain kunniaksi flunssa yltyi eilen pahemmaksi. Nuhaa, kurkkukipua ja vähän kuumetta. En ole jaksanut tehdä yhtään mitään, tänään en mennyt kouluun.

Ei mikään paras hetki sairastella, tehtävää olisi vaikka kuinka paljon.
Stressaan taas turhista. Vaikeaa yrittää levätä ja kerätä voimia, ottaa nyt ihan rauhallisesti kun kerran siihen on mahdollisuus on pakko yrittää parantua.

Äh tuntuu siltä kuin joku löisi vasaralla kalloa ja aivojeni tilalla olisi pumpulia.
Ehkä kirjoittelen vähän paremmalla ajalla ja ololla.