pakko uskoa

Kaikki muuttuu vielä paremmaksi

Ei ehkä tänään

tai huomenna

mutta vielä jokin päivä

Siihen on pakko uskoa

Tsemppiä kaikille!

otsikon keksiminen on hurjan vaikeaa

Syksyn kirjoituksista on selvitty. Nyt ei kannata enää murehtia ja miettiä mitä tuli tehtyä. En voi muuta kuin odotella lopullisia tuloksia.

Huokaisen helpotuksesta ja toivon pystyväni nyt rentoutumaan ja ottamaan iisimmin. Ensi viikolla alkaa koeviikko, joka onneksi minun  kohdalla ei ole mitenkään rankka. Flunssa pukkaa takaisin päälle, mutta eiköhän tämä tästä. Treenamaan olisi kova hinku päästä.

Syöminen on sujunut kiikun kaakun. Tarkoituksenani oli syödä tasapainoisesti ja riittävästi, jotta jaksaisin keskittyä kirjoituksiin. Toisin kävi ja ruokamäärät taisivat vähentyä reippaasti. Joudun kirjoittamaan taas ruokapäiväkirjaa ja näyttämään sen ensi viikolla ravitsemusterapeutille. Olen kuitenkin onnistunut olemaan oksentamatta ja yritän nyt tosissani päästä siitä eroon.

Anteeksi sekava ja lyhyt postaus. Yritän jatkossa kirjoitella hieman aktiivisemmin.

nimetön

En ole jaksanut avata bloggeria. Tätäkin kirjoitan ohimennen kännykällä.

En jaksa kirjoittaa. Blogin ajatteleminen saa aikaan ahdistusta. Muutaman kerran olen jopa miettinyt blogin poistamista.

Olen älyttömän väsynyt. Nukun ja nukun, mutta se ei auta.

Yritän jaksaa ja tsempata vaikka taisin haukata hieman liian ison palan ja vaatia itseltäni liikaa.

deletoinnista

Miten puhua kaunistelematta niin inhottavasta asiasta? Tämä ei todellakaan ole se mukavin tai kivoin asia. Jopa se oolla alkava sana saa puistatuksia aikaan.

Onhan se kivaa joo, kun löytää itsensä jo ennen yhtätoista pää vessanpöntössä.
Hyvä, ettei kaikki uusiutunut uudelleen iltapäivällä.

Kauhulla odotan sitä päivää, kun papereistani löytyykin diagnoosi bulimia nervosa. 
Enhän mä oikeastaan ahmi ahmi, mutta oksennan vähän liiankin usein. Yrittäessäni vetää litran jäätelöä, tulee stoppi jo viimeistään puolessa välissä. En pysty syömään enempää. Enkä ikinä ole vetänyt paketillista leipää, mutta suklaalevystä en osaa syödä vain palasen tai en edes riviä. Kaikki tai ei mitään.

Ankarimmillani olen päätynyt deletoimaan jopa sosekeittoja ja salaattia. Pahimmillani kumarsin posliinijumalalle päivittäin. Pisimmillään taukoa on ollut kolme viikkoa.

Tänä aamuna minustai tuntui, ettei tämä ole enää ihan hallinnassa. Bulimia- peikosta haluaisin mielelläni eroon, se puoli oireilusta ei todellakaan ole kivaa.

Jotenkin minusta tuntuu, että deletointi ei ole enää pitkään aikaan ollut minulle mikään "laihdutuskeino". Olen yrittänyt lievittää sillä ahdistusta, saada asioita tekemättömiksi. Mutta eihän se vie ahdistusta pois. Hetken päästä se on takaisin, ehkä jopa voimakkaampana.

Tästä asiasta on niin vaikea puhua, melkein mahdotonta kirjoittaa. Se on vain niin häpeällistä. Kontrollin menettäminen. Liikaa tai liian vähän.

Psyka yrittää puhua, vetäydyn helposti kuoreeni. En ota varoituksia tosissani, saatan vetää kaiken ihan vitsiksi ja nauraa.

Viime viikkoinen hammaslääkärillä käynti oli peikolle lottovoitto. Oikein hienot hampaat - hyvä juttu, voin jatkaa samaan malliin.

Monen monta kertaa olen luvannu ja vannonut sen olevan viimeinen kerta. Olen kuitenkin sortunut yhä uudestaan ja uudestaan. Milloin saan oikeasti tarpeekseni? Milloin haluan oikeasti lopettaa?

vanhojen muistelua

Jossain mielenvikaisuus- ja huluuskohtauksessa päätin eilen laittaa kaikki vanhatkin postaukset näkyviksi. Varmaan ihan tyhmää ja lähinnä hullua, en todellakaan ole ylpeä kaikesta kirjoittamastani.

Niitä tuli kuitenkin vähän ikävä. Ilman niitä koko tarina ei ole ehjä.
Kaksi vuotta elämästäni.

Oikeastaan en jaksa välittää mitä tyhmyyksiä on joskus tullut kirjoiteltua. On toki asioita joita en haluaisi muistella tai niitä, joita en halua toisten korviin kantautuvan.

Muutama lunnoksissa oleva keskeneräinen postaus tuli vahingossa julkaistua samalla ja jouduin korjaamaan virheeni. No toivottavasti kukaan ei ehtinyt niitä lukea.

En tiedä, ehkä joku päivä vielä kadun tätä ja piilotan taas kaikki

5.9.2013

ja väreistä näen ainoastaan harmaan

Väsymys ja stressi painaa päälle.

Iltaisin olen kuoleman väsynyt, mutta kun viimeinen pääsen sänkyyn en saa unta. Pyörin ympäri ja tuijotan kattoon. Ahdistaa niin pirusti. Ahdistaa niin paljon etten kestä. Yritän käpertyä pieneksi mytyksi, mutta möykky sisältäni ei katoa mihinkään. Pahat ajatukset tulvivat mieleen. Henki ei meinaa kulkea ja varmistan, että sydän lyö varmasti vielä. Ahdistaa niin paljon, että melkein saattuu. Kuitenkin en melkein tunne mitään. Tyhjyyttä sisälläni, joka puolella.

Olen liian iso, ylimääräistä joka puolella. Pahimmat ovat reidet vatsa ja peppu, seuraavana käsivarret ja pohkeet. Eihän minussa ole mitään kohtaa jossa ei olisi jotain ylimääräistä. Hyi. Tekisi mieli ottaa veitsi ja leikata ylimääräine pois, muokata keho pienemmäksi. Samalla ehkä ranteetkin auki vaikka en ole sitä enää pitkään tehnytkään.

Olen syönyt hyvin vaihtelevasti. Tiedän välillä syöväni välillä naurettavan vähän, sitten taas ihan liikaa. Ja mitäs siitä seuraa, oksentaminen tietysti.

En oikeastaan jaksa edes välittää,
vaikka välillä mietin kuinka kauan kehoni kestää tätä.

syyskuu

Pää lyö tyhjää. Ensi viikolla alkavat syksyn kirjoutukset. hyi

Oli kiva viikonloppu, sain vähän muuta ajateltavaa.

Anteeksi näin vähäsanainen postaus. Perus maanantai lagausta