En kestä ihmisten sääliviä katseita koulussa kun he kysyvät voinko osallistua vanhojen tansseihin ja vastaukseksi pudistan hiljaa päätäni. Ensimmäiseltä luokalta asti olen haaveillut prinsessapäivästäni. Nyt en saa sitä enää koskaan.
En jaksa katsoa ystäviäni jotka joutuvat nousemaan ylös avatakseen minulle oven. Kaikista vähiten kestän vanhempiani. Näen heidän turhautuneisuutensa kun joutuvat auttamaan minua kaikessa.
Olen kuin joku vammainen. Jalkaan sattuisi vaikka ottaisin kymmenen särkylääkettä. Pelkään etten voi enää kilpailla esteratsastuksessa. Äiti ja isä yrittävät lohduttaa etsimällä meille matkaa talvilomaksi, niin ettei minun tarvitse mennä kouluun katsomaan muiden tanssia. Mutta eihän matkoja ole enää oikein tarjolla, ei ainakaan mihinkään kivaan paikkaan tai sitten ne ovat liian kalliita. Todennäköisesti lääkäri kuitenkin kieltää lentämisen.
Minusta tuntuu että painoni on hieman laskenut. Katselin tyytyväiseni litteää vatsaa eilen suihkun jälkeen peilistä. En kuitenkaan pääse punnitsemaan itseäni tällä kipsillä. Olen elänyt torstaista asti kahdella pienellä ruisleivällä, hedelmällä ja pienellä/normaalilla annoksella iltaruokaa per päivä. Lisäksi olen syönyt suklaata. Ei vaan ole oikein ollut oikein nälkä. Toivottavasti pystyisin jatkamaan näin. Ja jättämään vielä suklaat pois.
